Kun yhdeksän päivää kestänyt vipassana-meditointi
ja hiljaisuus oli ohi heinäkuussa 2015, kymmenentenä retriittipäivänä sai
puhua. Aluksi ihmiset puhuivat melkein kuiskaten toisilleen, peläten että tila
särkyy kovista äänistä, mutta ei kestänyt kovinkaan kauan kun nauru ja
puhetulva täyttivät keskuksen. Kaikki halusivat kertoa ja kuulla, miltä
yhdeksän päivää olivat tuntuneet mykän kuoren sisätiloissa.
Kerroin
huonetoverilleni ja jollekin ulkomaalaiselle kaverille innoissani siitä, miten
kaikki lapsuuden mielikuvat tulivat takaisin. Vaikka en ollut osannut niitä
kaivata, niin tuntui siltä kuin olisin palannut kadottamaani todellisuuteen.
Kerroin heille, kuinka tylsän väriset tapetit ja jopa valkoiseksi maalattu kiviseinä
kuhisivat hahmoja, jotka tekivät kaikkea mahdollista sarjakuvallisissa
olosuhteissa kuin kuvitettu maailma, jota kukaan ei ollut jaksanut järjestää
koherentiksi tarinaksi. Mitä kauemmin katselin kylmän puuron väristä
muovimattoa, sen jännittävämmäksi meno kävi.
Ulkomaalainen
katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni retriitillä, eikä
huonetoverillanikaan ollut juuri asiaan kommentoitavaa. Ensin ajattelin, että he
hämmentyivät suoruudestani eivätkä halunneet avautua ventovieraalle. Myöhemmin
tajusin, että eivät he olleet kokeneet lainkaan samaa. Voi olla että myös he
olivat kokeneet jotain, mitä eivät osanneet tai halunneet pistää sanoiksi.
Vaikka harjoitus on kaikille sama, niin se mitä sisältä löytyy ei ole
välttämättä lainkaan kommunikoitavissa.
Retriitin jälkeen
olin aivan onnessani tästä maailmasta, joka oli jäänyt johonkin Hämeenkyrön
Pappilanmetsään, missä vietin lapsuuteni. Saatoin makoilla sängyllä lapsuudenkodissa
pitkiä aikoja pimeän tullen ja vain katsella taivaanrantaa vasten piirtyviä
leijonaa ja karhua, jotka muodostuivat korkeiden mäntyjen latvakruunuista.
Toisaalta pelkäsin mustia petoja omakotitalojen taustalla, toisaalta ne
kiehtoivat niin että en saanut niistä silmiäni irti.
Luultavasti
mielikuvien värikkyys ja liikkuvuus retriitin aikaan johtuivat ainakin osittain
virikkeiden vähyydestä. Vipassana-kurssilla ei saa käyttää puhelimia tai muuta
teknologiaa, lukea kirjoja, tehdä muistiinpanoja tai puhua muuten kuin ohjaajan
kanssa kyselytunnilla. Muutaman päivän meditoituani luin vessassa kasvovoidepurkin
kylkeä innoissani siitä, että näin kirjoitettuja sanoja.
Retriitin jälkeen
mielikuvat laantuivat, mutta kokonaan ne eivät ole hävinneet sen jälkeen. Olen
jatkanut harjoituksen tekemistä suhteellisen säännöllisesti. En tiedä
katoaisiko tämä maailma jälleen, jos lopettaisin meditoinnin.
Välillä kun olen
väsynyt tai stressaantunut menen lepäämään sängylle ja katselen, minkälaisia
muodostelmia pilvet tekevät taivaalle tai löytyykö verhon tasaisesta
kuvioinnista elämää. Joskus siellä näkyy tunteikkaita kasvoja, henkilöitä joita
en tunne tai myyttisiä eläimiä, joita ei ole ainakaan pitkään aikaan ollut
olemassa. Enää mielikuvat eivät pelota minua niin kuin lapsuudessa, vaan ne
tyynnyttävät ja rauhoittavat mielen.
Uskon meditoinnin
harjoituksena vievän meidät lähemmäs sitä, mitä olimme lapsena ja mitä me
olisimme, jos saisimme olla juuri sellaisia kuin olemme luonnostaan.
Julkaistu joogalehti Anandassa toukokuussa 2017
Joogalehti Ananda Facebookissa
