maanantai 12. helmikuuta 2018

Aikamatka lapsuuteen



Kun yhdeksän päivää kestänyt vipassana-meditointi ja hiljaisuus oli ohi heinäkuussa 2015, kymmenentenä retriittipäivänä sai puhua. Aluksi ihmiset puhuivat melkein kuiskaten toisilleen, peläten että tila särkyy kovista äänistä, mutta ei kestänyt kovinkaan kauan kun nauru ja puhetulva täyttivät keskuksen. Kaikki halusivat kertoa ja kuulla, miltä yhdeksän päivää olivat tuntuneet mykän kuoren sisätiloissa.
Kerroin huonetoverilleni ja jollekin ulkomaalaiselle kaverille innoissani siitä, miten kaikki lapsuuden mielikuvat tulivat takaisin. Vaikka en ollut osannut niitä kaivata, niin tuntui siltä kuin olisin palannut kadottamaani todellisuuteen. Kerroin heille, kuinka tylsän väriset tapetit ja jopa valkoiseksi maalattu kiviseinä kuhisivat hahmoja, jotka tekivät kaikkea mahdollista sarjakuvallisissa olosuhteissa kuin kuvitettu maailma, jota kukaan ei ollut jaksanut järjestää koherentiksi tarinaksi. Mitä kauemmin katselin kylmän puuron väristä muovimattoa, sen jännittävämmäksi meno kävi.
Ulkomaalainen katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni retriitillä, eikä huonetoverillanikaan ollut juuri asiaan kommentoitavaa. Ensin ajattelin, että he hämmentyivät suoruudestani eivätkä halunneet avautua ventovieraalle. Myöhemmin tajusin, että eivät he olleet kokeneet lainkaan samaa. Voi olla että myös he olivat kokeneet jotain, mitä eivät osanneet tai halunneet pistää sanoiksi. Vaikka harjoitus on kaikille sama, niin se mitä sisältä löytyy ei ole välttämättä lainkaan kommunikoitavissa.
Retriitin jälkeen olin aivan onnessani tästä maailmasta, joka oli jäänyt johonkin Hämeenkyrön Pappilanmetsään, missä vietin lapsuuteni. Saatoin makoilla sängyllä lapsuudenkodissa pitkiä aikoja pimeän tullen ja vain katsella taivaanrantaa vasten piirtyviä leijonaa ja karhua, jotka muodostuivat korkeiden mäntyjen latvakruunuista. Toisaalta pelkäsin mustia petoja omakotitalojen taustalla, toisaalta ne kiehtoivat niin että en saanut niistä silmiäni irti.
Luultavasti mielikuvien värikkyys ja liikkuvuus retriitin aikaan johtuivat ainakin osittain virikkeiden vähyydestä. Vipassana-kurssilla ei saa käyttää puhelimia tai muuta teknologiaa, lukea kirjoja, tehdä muistiinpanoja tai puhua muuten kuin ohjaajan kanssa kyselytunnilla. Muutaman päivän meditoituani luin vessassa kasvovoidepurkin kylkeä innoissani siitä, että näin kirjoitettuja sanoja.
Retriitin jälkeen mielikuvat laantuivat, mutta kokonaan ne eivät ole hävinneet sen jälkeen. Olen jatkanut harjoituksen tekemistä suhteellisen säännöllisesti. En tiedä katoaisiko tämä maailma jälleen, jos lopettaisin meditoinnin.
Välillä kun olen väsynyt tai stressaantunut menen lepäämään sängylle ja katselen, minkälaisia muodostelmia pilvet tekevät taivaalle tai löytyykö verhon tasaisesta kuvioinnista elämää. Joskus siellä näkyy tunteikkaita kasvoja, henkilöitä joita en tunne tai myyttisiä eläimiä, joita ei ole ainakaan pitkään aikaan ollut olemassa. Enää mielikuvat eivät pelota minua niin kuin lapsuudessa, vaan ne tyynnyttävät ja rauhoittavat mielen.
Uskon meditoinnin harjoituksena vievän meidät lähemmäs sitä, mitä olimme lapsena ja mitä me olisimme, jos saisimme olla juuri sellaisia kuin olemme luonnostaan.


Julkaistu joogalehti Anandassa toukokuussa 2017