Odotin Mouhijärven kirkon portaiden alapuolella, että isän arkku kannettaisiin auton takaosaan. En muista hautajaisista muuta kuin Albinonin Adagion ja että aloin itkeä, vaikka luulin että en pysty itkemään sukulaisten läsnäollessa. Sen kuitenkin muistan, että kun arkku nostettiin ruumisauton perään olisin halunnut hypätä mukaan tai edes ottaa puskurista kiinni ja raahautua auton mukana soratiellä.
Hautajaisista
on kulunut aikaa yli kahdeksan vuotta, kun eilen astangajoogatessa nousin
käsivarsilleni avustettuna. En ole edelleenkään saanut käsilläseisonnasta
otetta, vaikka olen joogannut kohta kymmenen vuotta. Yritin selittää
ohjaajalle, että minun pitäisi aloittaa päälläseisonnasta, että pääsisin edes
jostain kohdasta ylitse. En ajatellut mitä tarkoitin yli pääsemisellä, mutta
kun käännyn seisomaan ylösalaisin en pysty tuntemaan erikseen vartalon osia,
pelko on niin voimakas.
Aloittaessani
astangajoogan vajaa kymmenen vuotta sitten seisoin päälläni melko varmasti.
Kaaduin muutaman kerran, mutta en muista, että olisin mitenkään säikähtänyt
kaatumista. Tunsin lantion, sääret ja selän erikseen seistessäni kyynärvarsilla
ja kaaduinkin aika hallitusti, kunnes isä kuoli.
Kuoleman
jälkeen tunsin kehoni raskaaksi ja aloin tehdä päälläseisontaa harvemmin.
Liikkeen tekeminen vei minulta niin paljon energiaa, että en pystynyt muutamaan
päivään joogaamaan jos tein asanan. Muutkin liikkeet päälläseisonnan ympäriltä
muuttuivat kankeammiksi ja päälläseisonta jäi lopulta vuosiksi pois
harjoituksesta. Tänä kesänä olen ajatellut jälleen kerran, että minun pitäisi
opetella uudestaan kyynärvarsilla seisomista, koska muistan että ylöalaisella liikkeellä
oli joitain positiivisia vaikutuksia.
Sitten
eilen nousin käsivarsilleni avustettuna. En tuntenut vartaloani ilmassa
lainkaan ja minusta tuntui samalta kuin kirkon portaiden alapuolella, kun
olisin halunnut lähteä isän mukaan sinne minne hän meni. Tämä on jatkumo. Isä
katsoi kuoppaan oman äitinsä hautajaisissa, kun mummon arkku laskettiin hautaan
ja ajattelin, että isä haluaisi hypätä alas. Se on se tuntematon tila, joka
kutsuu. Sekä myös pelko siitä, että toinen ei ole enää vastassa jos kaatuu.
Aloin itkeä kun laskeuduin ilmasta joogamatolle, enkä pystynyt lopettamaan koko
päivänä. Aina jokin pieni asia muistutti isästä.
Luottamus
elämään katoaa helposti, mutta onneksi se myös palaa helposti. Palautuminen vaatii
kuitenkin aikaa, ihmisiä, kohtaamisia, puhumista ja välillä liian pitkään
itkemistä.
Julkaistu joogalehti Anandassa 03/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa
