Mitä minä pelkään

Lasken kädet lanteilleni jalat leveässä haara-asennossa, hengitän syvään sisään rintakehä ulkona ja uloshengityksellä laskeudun selkä suorana päälaki kohti lattiaa. Pääni ei yllä matolle saakka ja katseeni pysähtyy takanani harjoittelevien joogien päiden tasolle. Jos antaisin katseeni nousta kohti kattoa päälakeni laskisi alemmas kohti lattiaa, koska katse johtaa liikettä. En kuitenkaan nosta katsettani ylemmäs, koska minun täytyy tarkkailla takanani joogaavia ihmisiä kuin he vaanisivat minua.

Pelko ei ole mitenkään rationaalinen. Ketään takanani joogaavaa ei luultavasti kiinnosta lainkaan asentoni mallikkuus, eikä heitä myöskään kiinnosta pilata harjoitustani. He ovat tuskin lainkaan tietoisia muusta kuin omasta harjoituksestaan, joka on heidän mielensä keskipiste.

Petri Räisänen kutsuu kirjassaan ensimmäistä astangan asentosarjaa roga chikitsaksi, johon myös Prasarita padottanasana B eli eteentaivutus haara-asennossa kuuluu. Roga tarkoittaa sairautta ja chikitsa terapiaa. Eteentaivutus haara-asennossa kuuluu ensimmäisiin liikkeisiin astangassa, joka opetetaan jo alkeiskurssilla.

Ensimmäisen asentosarjan asentojen oletetaan poistavan fyysisiä sairauksia, vahvistavan ja venyttävän lihaksia ja ryhdistävän kehoa. Asennot myös poistavat ylimääräistä kuonaa kehosta, puhdistavat sisäelimiä ja parantavat imuneste- ja verenkiertoa. Sen sanotaan myös kehittävän mielen hallintaa, mutta painopiste on kehon hallinnassa ja tasapainoa vahvistavissa liikkeissä. Vasta toisen asentosarjan nadi shodhanan sanotaan puhdistavan myös haitallisia ajatuksia.

Olen epäillyt astangajoogan aloittamisesta saakka sitä, kulkeeko kehon ja mielen puhdistuminen todella sitä rataa pitkin, kuin kirjoissa ja oppitunneilla kuvataan. Jotkut harjoittelijat aloittavat astangajoogan ja vuoden päästä he tekevät jo ensimmäisen asentosarjan loppuun ilman suurempia ongelmia. Toiset taas, kuten minä, hinkkaamme vuodesta toiseen samoja asentoja ja vaikka ulkoisesti ei näytä tapahtuvan kovinkaan paljon, niin sisäiset muutokset saattavat olla hyvinkin radikaaleja. Tuskin tunnistan sitä henkilöä itsessäni, joka aloitti astangajoogan seitsemän vuotta sitten.

Muutosten mittaamiseen ei tietysti ole muuta kuin fyysinen mittari. On helppoa havaita joogin joko jankkaavan samoja asentoja vuodesta toiseen tai sukeltavan sarjan läpi hetkessä. Mittaamisen ongelma on se, että kukaan ei näe joogin pään sisään, minkälaisten esteiden läpi hän kulkee mielensä voimalla. Siihen vaikuttaa se, mitä joogille on tapahtunut aikaisemmin elämässä ja toisaalta myös hänen luonteensa, miten hän ottaa vastaan tapahtumat. Yksi mittaamista vaikeuttava aspekti on aika. On mahdotonta sanoa, millä tavoin olisin muuttunut seitsemässä vuodessa ilman joogaharjoitusta.

Ehkä astanga törmää mielen ja kehon erottavilla järjestelmillään samaan esteeseen kuin kaikki muutkin vastaavanlaiset filosofiset järjestelmät, siihen että mieli ja keho ovat samassa henkilössä ja siten erottamattomat. 

Pelätessäni joogien armeijan hyökkäävän selän takaa ja kumoavan epävarman eteentaivutukseni, päätän katsoa heidän päittensä yli kohti kattoa. En pysty vartioimaan heidän katseitaan, päässä huippaa hiukan eikä mitään pahaa tapahdu. Hartiat rentoutuvat, rintakehä aukeaa aavistuksen lisää ja mieli rauhoittuu.

Räisänen P. 2005. Astanga, Joogaa Sri K. Pattahbi Joisin perinteen mukaan. Helsinki: Otava.

Kaukana Goalta

Astangaharjoitus oli tänään erityisen loistava. Tajusin puolivälissä istumaliikkeitä, että harjoituksessa on tosiaan tarkoitus mennä syvemmälle, ei ainoastaan venyä pidemmälle. Tuntui siltä, että pystyin kaivautumaan vartaloni sisään ja hallitsemaan sisäisiä lihaksia ulkoisista välittämättä. Ohjaajan ohjeet, ulkona nouseva pehmeä valo, salin lämmitys, kaikki oli täydellisesti kohdallaan, eikä salissa tuntunut kellään olevan mikään kiire.

Loppuliikkeiden aikana tajusin, että tosiaan me, ryhmä hippejä kaukana Goalta, teemme tätä harva se päivä, tapaamme toisemme, sanomme hei, vaikka emme tunne kovinkaan hyvin ja ajattelin, että en tiedä miksi teen tätä. Lähes seitsemän vuotta harjoitusta ja tänä aamuna tajuan katsellessani ikkunan vieressä huojuvia värikkäitä palmutrikoita, että en pysty selittämään miksi. Sitten näin vieressäni rentoutuvan tutun kaljun tyypin ja ajattelin, että tässä on hyvä olla. Ihmiset harjoittelevat samaa juttua, joten he ovat samassa tilassa vaikka emme tuntisikaan toisiamme.

Sekin meni ohi, kuten ajatukset yleensä tekevät.

Kävellessäni kotiin jatkamaan töitä tajusin, että olen nyt kuukauden harjoitellut astangaperinteen mukaisesti lähes joka päivä, kun pois lasketaan menkkojen kolme ensimmäistä päivää kun keho on raskas ja jäykkä, lauantait ja kuupäivät. Olen tehnyt joogaa vuosikausia harjoitellen noin kolme tai neljä kertaa viikossa. Olen myös ollut ahdistunut siitä, että lauantaisin pitäisi olla harjoittelematta, kun se on vapaapäivä. Kuupäiville olen lähinnä hymähdellyt ja hymähtelen yhä, koska en tiedä mitä ajatella niistä.

Kuukausi sitten harjoittelin viikon mittaisen Bela Lipatin vetämän intensiiviviikon Jyväskylässä. Hän korosti erityisesti sitä, että astangaa pitää harjoitella joka päivä. Siitä viikosta on Lutakon yläkertaan kiipeämisen ja sädehtivän Jyväsjärven lisäksi jäänyt lähinnä mieleen se, miten helppoa oli harjoitella päivittäin. En ollut lainkaan niin väsynyt fyysisesti kuin kuvittelin olevani. Tämä kuvitelma väsymyksestä on johtanut harjoitustani vuosikausia ja nyt tajuan, että olin itse asiassa juuri sen vuoksi niin väsynyt, että en harjoitellut tarpeeksi. Kun yhtäkkiä muutaman välipäivän jälkeen menee tekemään pitkän harjoituksen, lihakset ovat aivan maitohapoilla ja sitä on niin poikki, että ei jaksa harjoitella seuraavana päivänä. Kun harjoitus jatkuu tällä tavalla, sitä on aina vaan väsynyt pitkästä harjoituksesta, eikä pääse koskaan harjoittelemaan syvempää keskittymistä, koska on joka kerta käytettävä kaikki voimat fyysiseen suoritukseen.

Harjoituksessa on niin paljon kaikkea sellaista, jota vastaan olen taistellut nämä vuodet. Kuupäivät, no huh huh, parempi olla ajattelematta niitä sen enempää. Asanajärjestys? Osa liikkeistä tuntuu tukevan toisiaan, mutta miksi juuri näin ja sen vuoksi olen alkanut improvisoida aina välillä mitä sattuu, koska uuden luominen on luonteelleni läheisempää kuin sääntöjen seuraaminen. Auktoriteettiongelmaisena minun on ollut vaikea uskoa perinteeseen ja noudattaa annettuja ohjeita, enkä tiedä uskonko vieläkään, mutta nyt olen vuoden miettimättä asiaa ja teen vain niin kuin käsketään.

Vaikeassa tasapainoasennossa auringon paistaessa lempeästi suoristetulle jalkaterälleni ohjaaja sanoi, että sivulle ei ole pakko katsoa, voin aivan hyvin katsoa eteen jos tuntuu siltä. Vastasin, että tasapaino katoaa jos katson eteeni. Mistä tällainen pöyristyttävä neuvo tupsahti kaikkien näiden vuosien ja kirjojen jälkeen, että katsoisinkin eteeni enkä sivulle? Pitää vilkaista kaikki mahdolliset opukset läpi, että mitä tämä tällainen on. Haiskahtaa kaavasta lipsuilulta!

Ehkä kokeilen sitä joku päivä.