torstai 19. maaliskuuta 2020

Keikoista


Joulukuussa Tampereen kansankioski Romu & Randomissa esiintyi Risto ja kun yleisö istui lattialla tyynyillä ja tunnelma oli rauhallinen tuli jälleen mietittyä sitä, miksi on erikseen baarien live-keikkoja, joihin mennään juomaan kaljaa ja riehumaan ja joogasalien live-keikkoja, joissa saa rötköttää lattialla, tanssia tai olla ihan siten, miten musiikki saa itsen tuntemaan. Usein musiikin laji on näillä eri tyyppisillä keikoilla toisistaan poikkeava, mutta ei aina. Joogasaleilla soitetaan rentouttavaa gongia ja kelloja tai laulut ovat sanoituksiltaan ja sävellyksiltään duurivoittoisia ja vähemmän negatiivisia tunteita herättäviä. Baareissa taas tunneskaala on laaja, eivätkä minkäänlaiset tunteet ole kiellettyjä.
Musiikin positiivisuus on kuitenkin tulkinnan varaista ja myös optimistisiksi tulkitut lyriikat voivat saada tuntemaan aggressioita, jos sanoihin ei pysty lainkaan samaistumaan omista kokemuksista johtuen. Tällöin myös terveysvaikutus jää kokematta ja sitä on vihainen terveyttä edistävän joogasali-konsertin jälkeen.
Aggressiiviset sanoitukset voivat aivan yhtä hyvin edistää terveyttä kuin positiiviselta kuulostava musiikki. Jos omassa elämässä menee huonosti tai on joskus mennyt, niin aggressiiviset lyriikat aiheuttavat samaistumista ja lohduttavat, koska muutkin ovat kokeneet samantapaisia tunteita eikä niiden kanssa tarvitse olla yksin. Aggressiivinen musiikki voi myös rentouttaa, koska siinä tavallaan ulkoistaa aggressiivisuuden musiikille, jotta voi itse olla hilpeällä mielellä.
Joogasaleilla soitetaan ns. parantavaa musiikkia tai lausutaan mantroja, jotka avaavat mielessä lukittuja portteja ja saavat näkemään maailman sellaisena kuin se on. Kuitenkin myös baarikeikka voi saada aikaan aivan samat vaikutukset. Nämä rajat sekä fyysisten tilojen että musiikin lajien välillä tuntuvat keinotekoisilta.
Ymmärrän kyllä sen, että alkoholia ei haluta joogasaleille ja alkoholin tarjoilu onkin varmaan ainoa todellinen ero näiden sosiaalisten tilojen välillä. Alkoholin käyttöä on yritetty yhdistää joogaan kaikenlaisilla poppakonsteilla, mitkä eivät toimi, koska jos alkoholi toimii niin silloin jooga ei toimi ja päinvastoin.
Loppysyksystä koin näkymättömän tunnelin muodostuvan Timo Kaukolammen soolokeikallaan tuottamista äänistä. Mielessäni kehittyi hiukan samantapainen tunneli Tim Feldmannin astangajooga-kurssilla hypätessäni riittävän monta kertaa käsien välistä istumaan. Se, olenko astangajooga-kurssilla vai Helsingin G-Livelabissa on eri tyyppinen sosiaalinen tila, mutta tajunta voi kokea tilat samana. Lähimenneisyydestä tulee mieleen Mikko Joensuun keikka Tampereen Klubilla, kun olisi tehnyt mieli köllähtää lattialle kuuntelemaan ja katselemaan kuinka Klubin katto aukeaa ja valo astuu sisään.

Julkaistu joogalehti Anandassa 01/2020
Joogalehti Ananda Facebookissa

Himoista


Joogasutrien mukaan joogan harjoitteiden pitäisi kehittää inhoa omaa kehoa ja sen eritteitä kohtaan. Harjoitteet kääntävät harjoittajan mielen sisäänpäin ja vievät joogin vähitellen kohti välinpitämättömyyttä sekä omaa että toisten kehollisuutta kohtaan. Välinpitämättömyyden ei tarvitse tarkoittaa halveksintaa, vaan kehollisuus saa vain erilaisen luonteen, koska se etääntyy mielestä kauempana tarkasteltaviksi toiminnaksi. Himojen pakonomainen tyydyttäminen vähenee ja vähitellen luultavasti myös lakkaa kokonaan, jos harjoittaja pystyy jatkamaan etenemistä riittävän intensiivisesti.
Nykytodellisuudessa perinteisen joogan tie on huomattavan vaikea, eikä se ole monelle myöskään mieluinen. Osittainenkin edistys saattaa olla hankalaa, mikä johtuu mielestäni osittain siitä että joogaharjoitus on saanut länsimaissa niin fyysisen luonteen ja osittain siitä, että himojen tyydyttämisen koetaan länsimaissa olevan osa ihmisen hyvinvointia ja myös jonkinlainen elämän päämäärä.
Asanoista koostuva fyysinen harjoitus on monelle ainoa joogan osa, jota he harjoittavat. On myös ihan ymmärrettävää, että moni aloittaa joogan fyysistä sarjaa toistamalla, mutta vähitellen sen tulisi johtaa myös muihin harjoituksiin: meditointiin, pranayamaan, yleiseen oman elämän ja elämänpiirin eettiseen tarkasteluun sekä mietiskelyyn. Asentosarjoilla on monenlaisia yksilöä parantavia vaikutuksia, mutta se itsessään ei ehkä johda harjoittajaansa lähellekään kehosta tai fyysisyydestä irtautumista.
Fyysinen harjoitus on olemassa sen vuoksi, että harjoittajan olisi helpompi keskittää mielensä mietiskelyyn ja meditointiin. Myös hengitysharjoituksiin keskittyminen vaatii yllättävän paljon mieleltä. Kun kehon väsyttää fyysisesti, niin mielen on helpompi kääntyä sisäänpäin ulkoisista ärsykkeistä huolimatta.
Toinen nykypäivän vitsaus fyysisyyden korostamisen lisäksi on joogan kahlitseminen hyvinvointia edistäväksi harrastukseksi. Muu maailma ei kuitenkaan muutu hyvinvoivaksi yhden ihmisen joogatessa, ja kun ihminen joogaa hän havaitsee ympäristönsä pahoinvoinnin entistä selkeämmin. Aivan kuten kaikki muukin muuttuu kirkkaammaksi. Ympäristön pahoinvointi saattaa siis aiheuttaa joogille vielä enemmän kärsimystä kuin ennen joogaharrastuksen aloittamista, koska hän näkee sen nyt selkeämmin.
Joogaaminen ei siis välttämättä tuo joogille aina hyvää oloa ja siinä mielessä henkilökohtaista hyvinvointia. Hyvinvoinnin lisääntyminen joogan myötä pitäisikin nähdä laajemmassa kontekstissa, sillä jooga pistää ihmisen miettimään, miten esimerkiksi läheisen hyvinvointia voisi parantaa tai miten voisi elää paremmin omien arvojen mukaan ja siten antaa myös jollekin toiselle esimerkin erilaisesta elämästä. Nykyinen itseen ja itsekkyyteen keskittyminen muuttuisi toisten ja toiseuden ajatteluksi ja maailmasta tulisi parempi paikka olla. 


Julkaistu joogalehti Anandassa 04/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa

maanantai 16. joulukuuta 2019

Hyppy tuntemattomaan


Odotin Mouhijärven kirkon portaiden alapuolella, että isän arkku kannettaisiin auton takaosaan. En muista hautajaisista muuta kuin Albinonin Adagion ja että aloin itkeä, vaikka luulin että en pysty itkemään sukulaisten läsnäollessa. Sen kuitenkin muistan, että kun arkku nostettiin ruumisauton perään olisin halunnut hypätä mukaan tai edes ottaa puskurista kiinni ja raahautua auton mukana soratiellä.
Hautajaisista on kulunut aikaa yli kahdeksan vuotta, kun eilen astangajoogatessa nousin käsivarsilleni avustettuna. En ole edelleenkään saanut käsilläseisonnasta otetta, vaikka olen joogannut kohta kymmenen vuotta. Yritin selittää ohjaajalle, että minun pitäisi aloittaa päälläseisonnasta, että pääsisin edes jostain kohdasta ylitse. En ajatellut mitä tarkoitin yli pääsemisellä, mutta kun käännyn seisomaan ylösalaisin en pysty tuntemaan erikseen vartalon osia, pelko on niin voimakas.
Aloittaessani astangajoogan vajaa kymmenen vuotta sitten seisoin päälläni melko varmasti. Kaaduin muutaman kerran, mutta en muista, että olisin mitenkään säikähtänyt kaatumista. Tunsin lantion, sääret ja selän erikseen seistessäni kyynärvarsilla ja kaaduinkin aika hallitusti, kunnes isä kuoli.
Kuoleman jälkeen tunsin kehoni raskaaksi ja aloin tehdä päälläseisontaa harvemmin. Liikkeen tekeminen vei minulta niin paljon energiaa, että en pystynyt muutamaan päivään joogaamaan jos tein asanan. Muutkin liikkeet päälläseisonnan ympäriltä muuttuivat kankeammiksi ja päälläseisonta jäi lopulta vuosiksi pois harjoituksesta. Tänä kesänä olen ajatellut jälleen kerran, että minun pitäisi opetella uudestaan kyynärvarsilla seisomista, koska muistan että ylöalaisella liikkeellä oli joitain positiivisia vaikutuksia.
Sitten eilen nousin käsivarsilleni avustettuna. En tuntenut vartaloani ilmassa lainkaan ja minusta tuntui samalta kuin kirkon portaiden alapuolella, kun olisin halunnut lähteä isän mukaan sinne minne hän meni. Tämä on jatkumo. Isä katsoi kuoppaan oman äitinsä hautajaisissa, kun mummon arkku laskettiin hautaan ja ajattelin, että isä haluaisi hypätä alas. Se on se tuntematon tila, joka kutsuu. Sekä myös pelko siitä, että toinen ei ole enää vastassa jos kaatuu. Aloin itkeä kun laskeuduin ilmasta joogamatolle, enkä pystynyt lopettamaan koko päivänä. Aina jokin pieni asia muistutti isästä.
Luottamus elämään katoaa helposti, mutta onneksi se myös palaa helposti. Palautuminen vaatii kuitenkin aikaa, ihmisiä, kohtaamisia, puhumista ja välillä liian pitkään itkemistä.

Julkaistu joogalehti Anandassa 03/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa