maanantai 14. lokakuuta 2019

Pakene!


Olen viime aikoina joutunut olemaan sosiaalisissa tilanteissa, joissa keskustelu on hyökkäävää taistelua siitä, mikä mielipide on hyvä ja mikä huono. Kuuntelulle ja ajattelulle kyseisissä tilanteissa on tilaa vain sen verran, kun vastapuoli ehtii muodostaa oman murskaavan tai kannattavan mielipiteensä. Ajatusten ja ideoiden avoin pohdinta katoaa ja tilalla on pelkkiä nopeita johtopäätelmiä, joiden paremmuudesta päättää hyökkäävä auktoriteetti, joka pitää aggressiivisuudellaan tilanteen kasassa.
Kuvasin juuri sen tavan, jolla isäni pyöritti aikanaan keskustelutilanteita. Hänessä oli myös paljon hyviä puolia, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Joutuessani pitkästä aikaa tällaiseen tilanteeseen toisen henkilön kanssa, huomasin hyökkäävän keskustelun aiheuttavan minussa vaistonvaraisen reaktion, halun paeta tilanteesta tai taistella tilasta. En päässyt pakoon, joten aloin puhua päälle ja kovempaan ääneen kuin vastapuoli niin kauan, että sain asiani edes jotenkin sanottua. Näitä ahdistavia keskusteluja käytiin kaksi kappaletta, minkä jälkeen olen lähinnä lopettanut keskustelun kyseisen henkilön kanssa.
Tutustuin talvella taiteilija Luca Hilleniin, joka opettaa väkivallatonta vuorovaikutusta esitystaiteensa ohella. Kävimme todella mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten vuorovaikutus voisi olla jotain toista kuin mitä se yleensä on. Hän pyrkii omassa ajattelussaan olemaan muodostamatta mielipiteitä hyvä-huono-akselilla, asiat vain ovat. Kuitenkin mielipiteen näkee välillä hänen silmistään, ei kai ajatuksia voi välttää, mutta pidän pyrkimystä kuitenkin ajattelemisen arvoisena. Rauhallisen mielentilan säilyttämiseksi ajatukset voisi yrittää ilmaista neutraalissa muodossa arvottamisen sijaan, mikä saattaisi avata aivan uudenlaisia väyliä ihmisten välille.
Neutraalin mielipiteen muodostaminen vaatii kuitenkin aikaa, mitä hyökkäävässä keskustelutilanteessa ei ole. Kysyin Lucalta, mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Hänen mielestään keskustelussa pitäisi aina pyrkiä tasapainoon, mikä ei toteudu jos toinen sulkeutuu täysin. Hän pyysi minua miettimään mitä minä tunnen ja kertomaan keskustelukumppanille, mitä toivoisin häneltä ja keskustelultamme syyttämättä vastapuolta ja analysoimatta tilannetta sen enempää.
Ajattelin ensin, että en missään tapauksessa avaudu ihmiselle, joka ei puhu lainkaan tunteistaan. Aivan kuin kertoisin tunteistani isälle! Kuitenkin asiaa harkittuani ajattelin, että tilanne ei voi enää muuttua pahemmaksi, joten tein kuten Luca pyysi ja kerroin vastapuolelle, miten keskustelumme on minuun vaikuttanut. Yllätyksekseni sain häneltä ystävällisen ja ymmärtävän vastauksen, mikä ei sisältänyt lainkaan kritiikkiä. En tiedä muuttaako tämä kommunikointiamme tulevaisuudessa, mutta ainakin alku on lupaava.


Isäni Kalevi Lehtinen kuvattuna varmaankin Mouhijärvellä. Minulla on nyt tällainen isän muistelu menossa. Hän kuoli heinäkuussa 2011 aivan liian nuorena, mutta olen kiitollinen siitä että saimme tuntea edes sen aikaa. Tunteminen ei ollut aina helppoa, mutta en oikeastaan tiedä onko kenenkään toisen ihmisen tai itsensä tunteminen aina kauhean helppoa. Myös uudessa Anandassa on teksti isän kuolemaan liittyen, jonka postitan tänne myöhemmin.

Julkaistu joogalehti Anandassa 02/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kaksi gurua

Kirjoitin joogalehti Anandaan guruistani, koska guruihin suhtaudutaan nykyisin kovin kriittisesti ja myös kuoleman vakavasti. En tarkoita että kyse olisi mistään vitsistä, mutta en ole koskaan kokenut itseäni uskonnolliseksi, vaikka olenkin kiinnostunut henkisistä asioista. Nuorempana tätä eroa oli vaikea ymmärtää, mutta nykyisin sekin on ihan ok. Huom! Olen piirretty.



Minulla on kaksi gurua, jotka kulkevat kanssani matkalla ja neuvovat kun eksyn. Joskus olemme fyysisesti samassa tilassa, joskus he vain mielessäni muistuttavat olemassaolostaan. Heidän olemisensa on minulle tärkeää. He ovat molemmat joogaohjaajia, joiden tunneilla ja kursseilla käyn. Kuitenkaan en halua kutsua heitä mielessäni ohjaajiksi, sillä opettajia minulla on monta. Myös jotkut monista opettajistani ovat minulle todella tärkeitä. Koen gurun tarkoittavan jotain toista.
Ohjaaja on opettaja, joka oppii myös oppilailtaan ja opetustilanteista omalla matkallaan paremmaksi opettajaksi. Guruni ovat opettajan statuksensa lisäksi myös ihmisiä ja olen tutustuessani heihin kokenut välähdyksiä heidän monien hyvien ominaisuuksiensa lisäksi myös heidän huonoista puolistaan. Kaikki tämä on ihan ok. Sama henkilö voi olla ihmiselle kaveri tai tuttu kaikkine vikoineen, opettaja joka oppii kaiken aikaa sekä vielä guru, joka opettaa jotain, mihin ei omin voimin yllä. Tämä ei vaadi havaitsijalta muuta kuin erottelukykyä.
Molemmilla guruillani on lahja, jonka he ovat onnistuneet tietäen tai tiedostamatta kääntämään voimaksi. Yhtä kaikki he käyttävät voimaansa auttaakseen toisia. Ero gurun ja hyvän opettajan välillä on tässä mielessä pieni ja sama henkilö voi olla jonkun mielestä guru ja toisen mielestä opettaja. Gurun asettaminen itsen ulkopuoliseksi oppaaksi ja asian hyväksyminen on ehkä suurimmaksi osaksi sisäinen tila, eikä sitä tarvitse mitenkään fyysisesti osoittaa. Guru on sisäisen mietiskelyn väline silloin kun tarvitsee apua omassa suhteessaan harjoitteluun tai elämään yleensä, sillä harjoitus ja elämä ovat lopulta yksi ja sama.
Gurut ovat olleet melko huonossa huudossa viime aikoina ja tottakai se on väärin, jos guru käyttää valta-asemaansa hyväksi suhteessa oppilaaseen. Toisaalta siinä on myös jotain hyvin vahvasti länsimaalaista, että annamme itsemme kokonaan jonkun toisen käsiin. En usko että sellaista antautumista kannattaa tehdä kenenkään ihmisen eteen, tai että sellaista edes vaaditaan suhteessa guruun. Toisaalta jos opetustilanteessa guru astuu oman rajansa ylitse sille puolelle, jossa hän toteuttaa huonoja tapojaan suhteessa oppilaaseen, niin hän luultavasti menettää gurun asemansa ainakin kyseessä olevassa suhteessa. Luottamusta siinä vaaditaan molemmin puolin.
Kysyin Frank Kappasilta viestillä, haittaako jos käytän hänen nimeään tekstissä. Hän vastasi, että ”ei haittaa, sä oot sitten mun guru kans”. Frank antaa opetuksessaan huomattavasti enemmän positiivista ja ylöspäin suuntaavaa voimaa, kuin mihin kykenisin ilman häntä. Kyse ei ole ainoastaan fyysisestä voimasta, vaan myös voimasta rauhoittua energian ryöpsähdysten keskellä. Petri Räisäsellä taas on kyky muuttaa tila ympärillään vapaaksi ja rauhalliseksi. Toisaalta vapaus näkyy myös Frankin opetuksessa monella tavalla. Kyse on fyysisen asanoissa avustamisen lisäksi tilan luomisesta joogaharjoituksen tekemiseen, sillä se tila on hyvin henkilökohtainen ja herkkä. Tilan luominen vaikuttaa kaikkien salilla käyvien mielentilaan, jotka yhdessä luovat sen paikan, missä uskaltaa käydä joogamatolle ja kohdata itsensä.

Julkaistu joogalehti Anandassa 01/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa
Frank Kappas
Petri Räisänen