Aina kun minulle tapahtuu
jotain epämieluista, niskani kohoaa ylös ja painun eteenpäin kumaraan kuin
valmistautuisin hyökkäämään takaisin. Tämä on selvästi isältä peritty
taisteluasento. Hänen vartalonsa kaartui vanhemmiten yhä enemmän etukumaraan,
koska hän ei juurikaan kuntoillut tai tehnyt niskalleen mitään suoristaakseen
sitä tai helpottaakseen painetta yläselässä, huomasiko hän sitä edes, en tiedä.
Olen
viime aikoina kiinnittänyt tähän piirteeseeni yhä enemmän huomiota, koska
vaikka joskus taistelu on varsin tarpeellista niin aina se ei ole sitä. Joskus
jäykistän hartioitani ja kumarrun eteenpäin ihan vain kun kuvittelen jonkun
hyökkäävän kimppuuni sanallisesti tavalla tai toisella. Joskus tämä johtuu
siitä, että hyökkäävä henkilö muistuttaa jotain toista, jonka kanssa en ole
tullut toimeen. Joskus se johtuu siitä, että minun on nälkä. Joskus taas olen
vain vihainen jostain aivan toisesta asiasta ja kohdistan vihani satunnaiseen
henkilöön, joka sattuu harmikseen osumaan paikalle.
Tämän
hetkinen yhteiskunnallinen tilanne, jossa suositaan kilpailua ja individualistista
voiton tavoittelua lisää taipumustani hyökkäävyyteen. Ympäristö on nykyisin monella
tapaa aggressiivinen. Suorittaminen on nykyinen normaali. Aika tuntuu jollain
tapaa nopeutuvan, vaikka en osaa sitä sen paremmin selittää. Jo pelkkä
tietoliikenteen nopeus tuntuu välillä hyökkäävältä, puhelimen soiminen tuntuu
tunkeutumiselta omaan tilaan, epätoivotut Facebook-kommentit saattavat jäädä
kiertämään mieleen, vaikka niitä ei olisi juurikaan punnittu.
Ohjaaja
Frank Kappas kiinnittää tähän ongelmaani juuri sopivasti huomiota
astangatunneilla. En tiedä tekeekö hän samat avustukset kaikille, mutta ainakin
minun kohdallani hän auttaa juuri siinä, että rentoutan hartiat ja annan pään
painua hartioiden väliin tai kohotan kaulan ylös niin, etteivät hartialihakset
ole kaiken aikaa jännitystilassa. Tunnin jälkeen minulla on useimmiten avoin ja
positiivinen fiilis.
Tämä on
tällainen kierre missä minä elän. Toisaalta työelämä vaatii jonkinasteista
aggressiivisuutta ja toisaalta sen saa hetkellisesti hoidettua joogaamalla ja
meditoimalla. En usko, että tähän tilanteeseen on mitään yksinkertaista
palikkaratkaisua, mutta ainakin kilpailun ja voiton merkitystä pystyy
vähentämään omassa elämässään monella tapaa. Esimerkiksi keskustelussa, jossa
aletaan kilpailla (sillä mistä tahansa todella kilpaillaan!) voi tehdä
jonkinlaisen hiljaisen etääntymisen käsillä olevasta tilasta ja siirtyä
mielessään sinne, missä tilanteen ratkaisulla ei ole juurikaan merkitystä. Ei
se aina toimi, mutta kuitenkin tarpeeksi usein että sitä kannattaa kokeilla.
Harrastan
lautapelien pelaamista ja olen miettinyt viime aikoina myös sitä, miten pelaaminen vaikuttaa
käyttäytymiseeni. Olen vähentänyt pelaamista osittain juuri sen vuoksi, että
jos peliporukan ainoa tavoite on pelin suorittaminen loppuun ja järjetön
kilpailu voitosta, niin sen positiiviset vaikutukset kehoon ja mieleen jäävät
hyvin pieniksi. Jos taas pelaaminen on mukavaa yhdessäoloa, keskustelua samanmielisten
kanssa ja lopputulemaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi,
pelaaminen saattaa jopa avata mieltä ja suoristaa kehoa kohtaamaan tulevia
esteitä elämässä.
