Vihaniska

Aina kun minulle tapahtuu jotain epämieluista, niskani kohoaa ylös ja painun eteenpäin kumaraan kuin valmistautuisin hyökkäämään takaisin. Tämä on selvästi isältä peritty taisteluasento. Hänen vartalonsa kaartui vanhemmiten yhä enemmän etukumaraan, koska hän ei juurikaan kuntoillut tai tehnyt niskalleen mitään suoristaakseen sitä tai helpottaakseen painetta yläselässä, huomasiko hän sitä edes, en tiedä.

Olen viime aikoina kiinnittänyt tähän piirteeseeni yhä enemmän huomiota, koska vaikka joskus taistelu on varsin tarpeellista niin aina se ei ole sitä. Joskus jäykistän hartioitani ja kumarrun eteenpäin ihan vain kun kuvittelen jonkun hyökkäävän kimppuuni sanallisesti tavalla tai toisella. Joskus tämä johtuu siitä, että hyökkäävä henkilö muistuttaa jotain toista, jonka kanssa en ole tullut toimeen. Joskus se johtuu siitä, että minun on nälkä. Joskus taas olen vain vihainen jostain aivan toisesta asiasta ja kohdistan vihani satunnaiseen henkilöön, joka sattuu harmikseen osumaan paikalle.

Tämän hetkinen yhteiskunnallinen tilanne, jossa suositaan kilpailua ja individualistista voiton tavoittelua lisää taipumustani hyökkäävyyteen. Ympäristö on nykyisin monella tapaa aggressiivinen. Suorittaminen on nykyinen normaali. Aika tuntuu jollain tapaa nopeutuvan, vaikka en osaa sitä sen paremmin selittää. Jo pelkkä tietoliikenteen nopeus tuntuu välillä hyökkäävältä, puhelimen soiminen tuntuu tunkeutumiselta omaan tilaan, epätoivotut Facebook-kommentit saattavat jäädä kiertämään mieleen, vaikka niitä ei olisi juurikaan punnittu.

Ohjaaja Frank Kappas kiinnittää tähän ongelmaani juuri sopivasti huomiota astangatunneilla. En tiedä tekeekö hän samat avustukset kaikille, mutta ainakin minun kohdallani hän auttaa juuri siinä, että rentoutan hartiat ja annan pään painua hartioiden väliin tai kohotan kaulan ylös niin, etteivät hartialihakset ole kaiken aikaa jännitystilassa. Tunnin jälkeen minulla on useimmiten avoin ja positiivinen fiilis.

Tämä on tällainen kierre missä minä elän. Toisaalta työelämä vaatii jonkinasteista aggressiivisuutta ja toisaalta sen saa hetkellisesti hoidettua joogaamalla ja meditoimalla. En usko, että tähän tilanteeseen on mitään yksinkertaista palikkaratkaisua, mutta ainakin kilpailun ja voiton merkitystä pystyy vähentämään omassa elämässään monella tapaa. Esimerkiksi keskustelussa, jossa aletaan kilpailla (sillä mistä tahansa todella kilpaillaan!) voi tehdä jonkinlaisen hiljaisen etääntymisen käsillä olevasta tilasta ja siirtyä mielessään sinne, missä tilanteen ratkaisulla ei ole juurikaan merkitystä. Ei se aina toimi, mutta kuitenkin tarpeeksi usein että sitä kannattaa kokeilla.

Harrastan lautapelien pelaamista ja olen miettinyt viime aikoina myös sitä, miten pelaaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen vähentänyt pelaamista osittain juuri sen vuoksi, että jos peliporukan ainoa tavoite on pelin suorittaminen loppuun ja järjetön kilpailu voitosta, niin sen positiiviset vaikutukset kehoon ja mieleen jäävät hyvin pieniksi. Jos taas pelaaminen on mukavaa yhdessäoloa, keskustelua samanmielisten kanssa ja lopputulemaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi, pelaaminen saattaa jopa avata mieltä ja suoristaa kehoa kohtaamaan tulevia esteitä elämässä.