Menossa jonnekin

Ankean keltainen post it-lappu muistuttaa minua kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu nyt kun lisäsin astangajoogan harjoituskertoja perinteen mukaiseen kuuteen kertaan viikossa. Asiaan tarttuminen on hankalaa, kun muutokset tapahtuvat niin hitaasti. Olen harjoitellut astangaa melkein kahdeksan vuotta ja sinä aikana on jo tapahtunut kaikenlaista. Miten erottaa se, mikä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana.

Kuitenkin vuosi sitten tein ryhtiliikkeen ja aloin melkein noudattaa perinteitä. Edelleen kyllä improvisoin asanoiden kanssa ja meditoin ja improvisoin meditoidessa ja juon lasin viiniä jos tuntuu siltä. Pystyn kuitenkin näkemään asioita, jotka ovat kirkastuneet viime aikoina ja ehkä juuri kuluneen vuoden aikana.

Syön silloin kun minun on nälkä ja vähemmän rasvaa ja sokeria, koska niitä ei tee niin paljon mieli kuin ennen. Syömistottumukset ovat muutenkin muuttuneet primitiivisemmiksi. Voin olla monta tuntia napostelematta ja sitten kun syön, kumarrun kulhoni ääreen kuin kissa ja narskutan kaiken viimeiseen muruun. Todellakin narskutan, tekee mieli pähkinöitä ja siemeniä ja kaikkea mitä voi jäystää pitkään. Enkä todellakaan haluaisi puhua kenellekään syödessäni. Joskus on pakko, koska ihmiset tuppaavat seurustelemaan aterioidessaan.

Silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuu siltä kuin olisi helppoa nousta lentoon. Entä sitten se toinen puoli? Se tuntuu siltä kuin siivet repäistäisiin irti. En usko, että olen sen masentuneempi tai hysteerisempi kuin aikaisemmin. Se mikä on muuttunut on se, että en peitä masennushetkeäni jollain häiritsevällä sijaistoiminnolla tai liimaa sen päälle nättiä nyt menee hyvin –kiiltokuvaa. Itken kun minua masentaa tai tuijotan tuulista järveä ja kuuntelen lässyä kitaramusiikkia. Luulen että on pidemmän päälle parempi vain tuntea kaikki niin kuin se on.

Fyysisesti minuun sattuu useammin ja eri paikkoihin kuin aikaisemmin. Olen tullut tietoisemmaksi liikkeistäni ja tilasta missä liikun. Luultavasti vain havaitsen kivut helpommin kuin ennen. Toisaalta kivut menevät myös aiempaa nopeammin ohitse, koska osaan muuttaa tottumuksiani siihen suuntaan mikä vähentää kipua. Kuulostaa ideaalilta. Tämä tuskin tulee paranemaan loputtomasti, kuolemattomuus odottaisi muuten nurkan takana.

Unelmoin maaseudulle muuttamisesta jatkuvasti, ennen se oli vain jonkinlainen kaukainen ajatus. Nyt se tuntuu ihan fyysisenä uupumisena ihmismassoihin, kauppoihin, mainoksiin ja varsinkin liikenteeseen. Kaupungin äänimaisema häiritsee minua. Elämä kaupungissa on väärällä tavalla hankalaa. Bussilla paikasta toiseen liikkuminen tuntuu siltä kuin minut olisi sullottu häkkiin; istun näennäisesti paikallani, mutta olen jatkuvassa hälytystilassa. Viihdyn parhaiten lähimännikössä tai kylmässä järvivedessä.

Kerron ihmisille negatiivisista tunteistani. Tämä ei tunnu myöskään minusta pelkästään hyvältä, mutta jälkikäteen minun tarvitsee murehtia asioita vähemmän. Toivoisin että muutkin tekisivät niin. En tarkoita että tarvitsee sanoa pahasti, mutta jos sanoo ajoissa eikä loihdi siitä kuonasta sellaista hyökyaaltoa, niin ei tarvitse ehkä koskaan sanoa pahasti. Hyviä asioita olen aina osannut sanoa.

Henkisistä asioista on tullut todella tärkeitä, mitä ne ovat myös aina olleet. En vain ole myöntänyt tätä puolta itsessäni, koska siitä tulee mieleen kaikenlaista järjestäytynyttä uskontoa ja new age-hommaa. En osaa edelleenkään sanoa näistä asioista mitään, mutta ajattelen niitä paljon ja muistilaput ovat täynnä kaikenlaisia sekavalta kuulostavia huomioita. Se on kai se minun suuntaus.

Elämästä on tullut suorempaa. Tuntuu siltä, että olen matkalla jonnekin.

Vihaniska

Aina kun minulle tapahtuu jotain epämieluista, niskani kohoaa ylös ja painun eteenpäin kumaraan kuin valmistautuisin hyökkäämään takaisin. Tämä on selvästi isältä peritty taisteluasento. Hänen vartalonsa kaartui vanhemmiten yhä enemmän etukumaraan, koska hän ei juurikaan kuntoillut tai tehnyt niskalleen mitään suoristaakseen sitä tai helpottaakseen painetta yläselässä, huomasiko hän sitä edes, en tiedä.

Olen viime aikoina kiinnittänyt tähän piirteeseeni yhä enemmän huomiota, koska vaikka joskus taistelu on varsin tarpeellista niin aina se ei ole sitä. Joskus jäykistän hartioitani ja kumarrun eteenpäin ihan vain kun kuvittelen jonkun hyökkäävän kimppuuni sanallisesti tavalla tai toisella. Joskus tämä johtuu siitä, että hyökkäävä henkilö muistuttaa jotain toista, jonka kanssa en ole tullut toimeen. Joskus se johtuu siitä, että minun on nälkä. Joskus taas olen vain vihainen jostain aivan toisesta asiasta ja kohdistan vihani satunnaiseen henkilöön, joka sattuu harmikseen osumaan paikalle.

Tämän hetkinen yhteiskunnallinen tilanne, jossa suositaan kilpailua ja individualistista voiton tavoittelua lisää taipumustani hyökkäävyyteen. Ympäristö on nykyisin monella tapaa aggressiivinen. Suorittaminen on nykyinen normaali. Aika tuntuu jollain tapaa nopeutuvan, vaikka en osaa sitä sen paremmin selittää. Jo pelkkä tietoliikenteen nopeus tuntuu välillä hyökkäävältä, puhelimen soiminen tuntuu tunkeutumiselta omaan tilaan, epätoivotut Facebook-kommentit saattavat jäädä kiertämään mieleen, vaikka niitä ei olisi juurikaan punnittu.

Ohjaaja Frank Kappas kiinnittää tähän ongelmaani juuri sopivasti huomiota astangatunneilla. En tiedä tekeekö hän samat avustukset kaikille, mutta ainakin minun kohdallani hän auttaa juuri siinä, että rentoutan hartiat ja annan pään painua hartioiden väliin tai kohotan kaulan ylös niin, etteivät hartialihakset ole kaiken aikaa jännitystilassa. Tunnin jälkeen minulla on useimmiten avoin ja positiivinen fiilis.

Tämä on tällainen kierre missä minä elän. Toisaalta työelämä vaatii jonkinasteista aggressiivisuutta ja toisaalta sen saa hetkellisesti hoidettua joogaamalla ja meditoimalla. En usko, että tähän tilanteeseen on mitään yksinkertaista palikkaratkaisua, mutta ainakin kilpailun ja voiton merkitystä pystyy vähentämään omassa elämässään monella tapaa. Esimerkiksi keskustelussa, jossa aletaan kilpailla (sillä mistä tahansa todella kilpaillaan!) voi tehdä jonkinlaisen hiljaisen etääntymisen käsillä olevasta tilasta ja siirtyä mielessään sinne, missä tilanteen ratkaisulla ei ole juurikaan merkitystä. Ei se aina toimi, mutta kuitenkin tarpeeksi usein että sitä kannattaa kokeilla.

Harrastan lautapelien pelaamista ja olen miettinyt viime aikoina myös sitä, miten pelaaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen vähentänyt pelaamista osittain juuri sen vuoksi, että jos peliporukan ainoa tavoite on pelin suorittaminen loppuun ja järjetön kilpailu voitosta, niin sen positiiviset vaikutukset kehoon ja mieleen jäävät hyvin pieniksi. Jos taas pelaaminen on mukavaa yhdessäoloa, keskustelua samanmielisten kanssa ja lopputulemaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi, pelaaminen saattaa jopa avata mieltä ja suoristaa kehoa kohtaamaan tulevia esteitä elämässä.

Egosta

Joskus astangassa tasapaino saattaa kadota seuraavassa asennossa täysin, jos liikesarjan edellinen asento on onnistunut paremmin kuin aikaisemmin. Tämä saattaa johtua siitä, että on hyvä päivä, on päässyt joogan ulkopuolisessa elämässä eteenpäin tai ihan vain ymmärtänyt fyysisesti miten liike pitäisi tehdä. Usein nämä asiat liittyvät toisiinsa, eikä syytä ole näin helposti paikannettavissa. Elämäntilanne liittyy liikkeisiin ja keskittymiskykyyn ja mielenhallintaan.

Joka tapauksessa kun jokin liike menee astangassa eteenpäin, eli asennossa venyy pitemmälle tai pääsee helpommin sitomaan itsensä ilman yletönsä ähkimistä, niin sen jälkeen pitäisi kerätä saavutuksesta kohonnut ego takaisin itseensä ja keskittyä seuraavaan liikkeeseen. Ego koetaan usein kohoavaksi, että kun onnistun ego paisuu. Tämä ei kuitenkaan omalla kohdallani pidä paikkaansa ja luulen että meitä on muitakin. Kun onnistun jossain egoni litistää minut pienemmäksi, koska onnistuin nyt seuraava liike menee varmasti huonommin, mitä minä oikein kuvittelen olevani, en ole mitään, olen huonompi kuin kaikki muut salilla joogaavat jne. Tämä egon kierre siirtää minut lopulta sinne, missä koko universumi kääntyy minua vastaan ja tuhoaa minut, koska menin onnistumaan kerran.

Ego on ehkä ihan hyvä sana kuitenkin kuvaamaan tätä, koska se on meihin jollain tavalla sisäänrakennettu ajattelumalli ja toimii useimmiten tiedostamattomalla tasolla. Tänään tämä ajatus kuitenkin ponnahti tietoisuuteen tehdessäni siltakaarta. Minulla oli vuosia sitten alaselän kanssa ongelmia, lähinnä koska en osannut käyttää oikealla tavalla keskivartaloa joogatessa. Alaselkäni taipuu luonnostaan, mutta vatsa ei sen sijaan luonnostaan tee minkäänlaista liikettä, mikä on aika yleinen piirre naisilla johtuen vartalon rakenteesta.

Tänä aamuna siltakaaren jälkeen tunsin taas alaselkäni, mitä seurasi hetkellinen paniikkimuisto siitä, että kaikki kivut tulevat takaisin, en pääse ylös, en pysty kävelemään enkä istumaan, en pysty joogaamaan viikkoihin, mutta yhtä nopeasti sain hengitykseni rauhoittumaan ja seuraavassa liikkeessä keskityin taas lukkojen tuntemiseen ja alavatsan lihaksiin, alaselän työntämiseen taaksepäin. Egon keriminen sisäänpäin on välttämätöntä, muuten se vie mukanaan kohti tuhoisia ajatusmalleja, jotka johtavat fyysisiin kipuihin, koska mikään ei ole irrallaan, kaikki on yhtä.

Tämän voi johtaa mihin tahansa, mitä tekee elämässä. Kun onnistuu jossain, on osattava kasata mielensä jälkeenpäin siirtyäkseen eteenpäin. Se että itse kokee onnistuneensa jossain, ei useimmiten merkitse muulle maailmalle mitään. Kaikki elävät omaa elämäänsä, taistelevat omaa taisteluaan ja hoitavat omaa mieltään. Mielen tasapainon säilyttäminen ja hengittäminen on tärkeintä, kaikki muu on pelkkää pintaa.