keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Menossa jonnekin



Ankean keltainen post it-lappu muistuttaa minua kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu nyt kun lisäsin astangajoogan harjoituskertoja perinteen mukaiseen kuuteen kertaan viikossa. Asiaan tarttuminen on hankalaa, kun muutokset tapahtuvat niin hitaasti. Olen harjoitellut astangaa melkein kahdeksan vuotta ja sinä aikana on jo tapahtunut kaikenlaista. Miten erottaa se, mikä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana.
Kuitenkin vuosi sitten tein ryhtiliikkeen ja aloin melkein noudattaa perinteitä. Edelleen kyllä improvisoin asanoiden kanssa ja meditoin ja improvisoin meditoidessa ja juon lasin viiniä jos tuntuu siltä. Pystyn kuitenkin näkemään asioita, jotka ovat kirkastuneet viime aikoina ja ehkä juuri kuluneen vuoden aikana.
Syön silloin kun minun on nälkä ja vähemmän rasvaa ja sokeria, koska niitä ei tee niin paljon mieli kuin ennen. Syömistottumukset ovat muutenkin muuttuneet primitiivisemmiksi. Voin olla monta tuntia napostelematta ja sitten kun syön, kumarrun kulhoni ääreen kuin kissa ja narskutan kaiken viimeiseen muruun. Todellakin narskutan, tekee mieli pähkinöitä ja siemeniä ja kaikkea mitä voi jäystää pitkään. Enkä todellakaan haluaisi puhua kenellekään syödessäni. Joskus on pakko, koska ihmiset tuppaavat seurustelemaan aterioidessaan.
Silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuu siltä kuin olisi helppoa nousta lentoon. Entä sitten se toinen puoli? Se tuntuu siltä kuin siivet repäistäisiin irti. En usko, että olen sen masentuneempi tai hysteerisempi kuin aikaisemmin. Se mikä on muuttunut on se, että en peitä masennushetkeäni jollain häiritsevällä sijaistoiminnolla tai liimaa sen päälle nättiä nyt menee hyvin –kiiltokuvaa. Itken kun minua masentaa tai tuijotan tuulista järveä ja kuuntelen lässyä kitaramusiikkia. Luulen että on pidemmän päälle parempi vain tuntea kaikki niin kuin se on.
Fyysisesti minuun sattuu useammin ja eri paikkoihin kuin aikaisemmin. Olen tullut tietoisemmaksi liikkeistäni ja tilasta missä liikun. Luultavasti vain havaitsen kivut helpommin kuin ennen. Toisaalta kivut menevät myös aiempaa nopeammin ohitse, koska osaan muuttaa tottumuksiani siihen suuntaan mikä vähentää kipua. Kuulostaa ideaalilta. Tämä tuskin tulee paranemaan loputtomasti, kuolemattomuus odottaisi muuten nurkan takana.
Unelmoin maaseudulle muuttamisesta jatkuvasti, ennen se oli vain jonkinlainen kaukainen ajatus. Nyt se tuntuu ihan fyysisenä uupumisena ihmismassoihin, kauppoihin, mainoksiin ja varsinkin liikenteeseen. Kaupungin äänimaisema häiritsee minua. Elämä kaupungissa on väärällä tavalla hankalaa. Bussilla paikasta toiseen liikkuminen tuntuu siltä kuin minut olisi sullottu häkkiin; istun näennäisesti paikallani, mutta olen jatkuvassa hälytystilassa. Viihdyn parhaiten lähimännikössä tai kylmässä järvivedessä.
Kerron ihmisille negatiivisista tunteistani. Tämä ei tunnu myöskään minusta pelkästään hyvältä, mutta jälkikäteen minun tarvitsee murehtia asioita vähemmän. Toivoisin että muutkin tekisivät niin. En tarkoita että tarvitsee sanoa pahasti, mutta jos sanoo ajoissa eikä loihdi siitä kuonasta sellaista hyökyaaltoa, niin ei tarvitse ehkä koskaan sanoa pahasti. Hyviä asioita olen aina osannut sanoa.
Henkisistä asioista on tullut todella tärkeitä, mitä ne ovat myös aina olleet. En vain ole myöntänyt tätä puolta itsessäni, koska siitä tulee mieleen kaikenlaista järjestäytynyttä uskontoa ja new age-hommaa. En osaa edelleenkään sanoa näistä asioista mitään, mutta ajattelen niitä paljon ja muistilaput ovat täynnä kaikenlaisia sekavalta kuulostavia huomioita. Se on kai se minun suuntaus.
Elämästä on tullut suorempaa. Tuntuu siltä, että olen matkalla jonnekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti