Sisäinen vallankumous

"Mukavaa olla mainospihalla, ihanaa vastata rakkauteen vihalla”, sanotaan Hassisen Koneen Muoviruusuja omenapuissa lyriikoissa vuodelta 1980. Ismo Alangon sanat kalahtavat kohdalleen tänä päivänä vielä paremmin kuin 80-luvulla, kun kaikilla menee koko ajan joko todella hyvin tai älyttömän huonosti. Sosiaalinen media pursuaa ääripäitä, kun ennen tekopirteä tai dramaattisen synkkä mainonta rajoittui vain mainostoimistojen rakentamiin tuotteisiin.

Tuotteistaminen on levinnyt kattamaan ihmisten henkilökohtaisen elämän, mutta ihmisten positiivisuudesta tai negatiivisuudesta se ei kerro mitään. Sen sijaan jälkikapitalistisesta ilmapiiristä oman itsen mainonta kertoo paljonkin. Tavallisten ihmisten arkielämästä on tullut pelkkää pintaa. Hyvässä tarkoituksessa jaetut Facebookin kukkakuvat luovat onnellisuusvankilan, josta pääsee pois vain olemalla negatiivinen tai etääntymällä mediatodellisuudesta.

Eräs asia mikä vipassana- ja astangaharjoitusta yhdistää on optimistisen mielen kehittäminen. Optimismi on vaikea asenne siinä mielessä, että pessimismi koetaan usein varsinkin Suomessa realistisemmaksi suhtautumiseksi asioiden kulkuun. Kuin jossain utopistisessa todellisessa todellisuudessa lopullinen käänne olisi aina huono. Uutislinkkien virrassa mieleen tulee helposti kehitettyä maailmanlopun kuva, vaikka tosiasiassa positiivisista asioista vain uutisoidaan huomattavasti negatiivisia vähemmän. Linnun laulu, maasta päivänvaloon kaivautuvat kasvit tai naapurin hymy eivät yleensä ylitä uutiskynnystä, vaikka ne saattavat pelastaa oman päivän.

Optimisti ei ajattele, että asiat ovat kaiken aikaa loistavasti. Jopa päinvastoin, optimisti saattaa ajatella, että asiat ovat tällä hetkellä järjettömän huonosti, mutta ne voivat tulevaisuudessa kääntyä parempaan suuntaan. Pessimisti taas ajattelee, että vaikka kuinka yrittäisi tapella vastaan, asiat tulevat edistymään huonompaan suuntaan. Optimisti tai pessimisti eivät ole kumpikaan oikeassa. Maailma ei ole hyvin tai huonosti, mutta optimisti voi itse elämässään paremmin.

Optimistinen ja pessimistinen ajattelu kehittyvät eri syistä omiin suuntiinsa. Ajatteluun vaikuttavat omat valinnat, elinympäristö ja geenit, mutta mieltä voi myös itse aktiivisesti kehittää. Olen törmännyt moniin vipassanaa harjoittaviin ihmisiin, jotka sanovat että harjoitus muuttaa positiivisemmaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että meditoinnin harjoittajalla olisi kaiken aikaa lystiä, mutta harjoitus rauhoittaa mielen ja tasoittaa ääriajattelua. Sekä vaikeat rotkot että euforinen hysteria asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja helpommin käsiteltävään muotoon.

Astangajoogan vahva energisoiva vaikutus levittää harjoittajansa ajattelua laajemmalle, sillä se pistää tekemään kevyesti asioita, jotka rasittivat ennen harjoittelun aloittamista. Huomion kohdistaminen paranee ja mieli rentoutuu, kun mielen ylikuormitus vähenee. Yhdistelmänä tämä on minusta toimiva harjoitus, toinen energisoi, toinen rauhoittaa.

Mitään taikatemppuja nämä harjoitukset eivät ole, mutta jos malttaa mielensä ja antaa muutoksen tulla, niillä voi muuttaa oman ajattelutapansa. Optimistinen ajattelu tarttuu ympärillä eläviin, minkä vuoksi sillä on vaikutusta laajemmin ajattelijan omassa elinympäristössä. Oman pään sisältä voi aloittaa ainakin oman elämänsä kokoisen vallankumouksen.

Julkaistu joogalehti Anandassa 3/2018  
Joogalehti Ananda Facebookissa

Ääni nousee ylöspäin

Hiukan jännittää kirjoittaa mantroista ja äänen vaikutuksesta mieleen. En tiedä asiasta tarpeeksi ja kirjoitukseni on pelkkää minusta tuntuu –fiilistelyä. Vaikka luen aiheesta, en ole varma ymmärränkö lukemaani oikein tai sillä tavoin kuin pitäisi.

Minusta tuntuu siltä, että äänet kuuluvat aivojen eri osissa. Minusta tuntuu siltä, että äänet muuttavat tilan täysin toiseksi. Tuntuu myös siltä, että äänten maailmassa emme enää fiilistele yksin näiden kysymysten äärellä ja se vasta hämmentääkin. Itsen katoaminen. Kaikkien minuuksien yhdistyminen joksikin nimeämättömäksi.

Jatkan silti, vaikka nyt pelottaa vielä enemmän. Miten siitä voi enää jatkaa, että minä olen kadonnut?

Viime elokuussa teimme om-meditaatiota mantraopettaja Meri Tiitolan kanssa Hämeenkyrön Frantsilan kartanon yläkerran salissa. Ulkona luultavasti satoi, koska kesällä satoi paljon. Istuimme ringissä ja teimme meditaatiota, missä uloshengityksellä sanotaan om niin pitkään kuin hengitys kestää ja siltä korkeudelta kuin se keneltäkin tulee ulos. Se on parhaimmillaan todella kaunista myös musiikkina, vaikka kukaan ei yritä tehdä mitään. Äänet vain nousevat ja laskevat eri puolilla eri aikaan. Ei tarvita muuta kuin tarpeeksi monta keskenään erilaista ääntä, niin tila muuttuu kauniiksi.

Session aikana ääni näytti nousevan ylöspäin ja rätisevän sähköisesti, mitä en kertonut kenellekään. Ajattelin vain, että näin on. Vasta jälkikäteen syntyi pelko siitä, että tapahtuiko se oikeasti ja mitä se tarkoittaa. Näin äänen ilmassa ja se nousi ylöspäin. Kuulostaa ihan uskoon tulemiselta.

Session jälkeen Meri kysyi, tunsiko kukaan mitään erikoista. En sanonut mitään, koska tajusin jo niissä fiiliksissä pitää suuni kiinni. Yksi osallistuja sanoi nähneensä äänen nousevan ylöspäin. Myöntelin että koin samaa, mutta en sanonut mitään sähköisen äänen näkemisestä. Ajattelin, että se vetää huomion pääasiasta eli yhteisestä kokemuksesta johonkin, mitä minä olen kokenut henkilökohtaisesti ja siksi koin viisaammaksi olla hiljaa.

Loppupeleissä meillä ei kuitenkaan ole mitään muuta jakaa toisten kanssa kuin henkilökohtaiset kokemukset. Varmuutta toisista ihmisistä tai heidän kokemastaan maailmasta ei voi löytää. Jos olisin kertonut kokemukseni ääneen, joku toinenkin olisi ehkä uskaltanut myöntää näkevänsä samaa ja kokisi nyt olevansa vähemmän sekopäinen omien tuntemustensa kanssa. Tällaiset kokemukset eivät tapahdu eristyksissä, koska meistä kukaan ei ole erillinen. Kokemukset eivät myöskään tunnu enää pelottavilta, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Kuullusta on vaikeampi puhua kuin nähdystä, mikä johtuu siitä että ääni on aina jo kadonnut kun siitä pitäisi jutella. Aina voi kuitenkin yrittää. Ehkä joku jossain kuulee ja ymmärtää.

Vapaita ajatuksia sutrasta:

Korvan ja tilan yhteyteen kiinnittymisestä: jumalallinen kuulo.

Patañjalin Yoga Sūtra, Joogan filosofia (2010) – suomentanut Måns Broo

Julkaistu joogalehti Anandassa joulukuussa 2017
Joogalehti Ananda Facebookissa 

Aikamatka lapsuuteen

Kun yhdeksän päivää kestänyt vipassana-meditointi ja hiljaisuus oli ohi heinäkuussa 2015, kymmenentenä retriittipäivänä sai puhua. Aluksi ihmiset puhuivat melkein kuiskaten toisilleen, peläten että tila särkyy kovista äänistä, mutta ei kestänyt kovinkaan kauan kun nauru ja puhetulva täyttivät keskuksen. Kaikki halusivat kertoa ja kuulla, miltä yhdeksän päivää olivat tuntuneet mykän kuoren sisätiloissa.

Kerroin huonetoverilleni ja jollekin ulkomaalaiselle kaverille innoissani siitä, miten kaikki lapsuuden mielikuvat tulivat takaisin. Vaikka en ollut osannut niitä kaivata, niin tuntui siltä kuin olisin palannut kadottamaani todellisuuteen. Kerroin heille, kuinka tylsän väriset tapetit ja jopa valkoiseksi maalattu kiviseinä kuhisivat hahmoja, jotka tekivät kaikkea mahdollista sarjakuvallisissa olosuhteissa kuin kuvitettu maailma, jota kukaan ei ollut jaksanut järjestää koherentiksi tarinaksi. Mitä kauemmin katselin kylmän puuron väristä muovimattoa, sen jännittävämmäksi meno kävi.

Ulkomaalainen katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni retriitillä, eikä huonetoverillanikaan ollut juuri asiaan kommentoitavaa. Ensin ajattelin, että he hämmentyivät suoruudestani eivätkä halunneet avautua ventovieraalle. Myöhemmin tajusin, että eivät he olleet kokeneet lainkaan samaa. Voi olla että myös he olivat kokeneet jotain, mitä eivät osanneet tai halunneet pistää sanoiksi. Vaikka harjoitus on kaikille sama, niin se mitä sisältä löytyy ei ole välttämättä lainkaan kommunikoitavissa.

Retriitin jälkeen olin aivan onnessani tästä maailmasta, joka oli jäänyt johonkin Hämeenkyrön Pappilanmetsään, missä vietin lapsuuteni. Saatoin makoilla sängyllä lapsuudenkodissa pitkiä aikoja pimeän tullen ja vain katsella taivaanrantaa vasten piirtyviä leijonaa ja karhua, jotka muodostuivat korkeiden mäntyjen latvakruunuista. Toisaalta pelkäsin mustia petoja omakotitalojen taustalla, toisaalta ne kiehtoivat niin että en saanut niistä silmiäni irti.

Luultavasti mielikuvien värikkyys ja liikkuvuus retriitin aikaan johtuivat ainakin osittain virikkeiden vähyydestä. Vipassana-kurssilla ei saa käyttää puhelimia tai muuta teknologiaa, lukea kirjoja, tehdä muistiinpanoja tai puhua muuten kuin ohjaajan kanssa kyselytunnilla. Muutaman päivän meditoituani luin vessassa kasvovoidepurkin kylkeä innoissani siitä, että näin kirjoitettuja sanoja.

Retriitin jälkeen mielikuvat laantuivat, mutta kokonaan ne eivät ole hävinneet sen jälkeen. Olen jatkanut harjoituksen tekemistä suhteellisen säännöllisesti. En tiedä katoaisiko tämä maailma jälleen, jos lopettaisin meditoinnin.

Välillä kun olen väsynyt tai stressaantunut menen lepäämään sängylle ja katselen, minkälaisia muodostelmia pilvet tekevät taivaalle tai löytyykö verhon tasaisesta kuvioinnista elämää. Joskus siellä näkyy tunteikkaita kasvoja, henkilöitä joita en tunne tai myyttisiä eläimiä, joita ei ole ainakaan pitkään aikaan ollut olemassa. Enää mielikuvat eivät pelota minua niin kuin lapsuudessa, vaan ne tyynnyttävät ja rauhoittavat mielen.

Uskon meditoinnin harjoituksena vievän meidät lähemmäs sitä, mitä olimme lapsena ja mitä me olisimme, jos saisimme olla juuri sellaisia kuin olemme luonnostaan.

Julkaistu joogalehti Anandassa toukokuussa 2017
Joogalehti Ananda Facebookissa