Astangaharjoitus oli tänään erityisen loistava. Tajusin puolivälissä
istumaliikkeitä, että harjoituksessa on tosiaan tarkoitus mennä syvemmälle, ei
ainoastaan venyä pidemmälle. Tuntui siltä, että pystyin kaivautumaan vartaloni
sisään ja hallitsemaan sisäisiä lihaksia ulkoisista välittämättä. Ohjaajan
ohjeet, ulkona nouseva pehmeä valo, salin lämmitys, kaikki oli täydellisesti
kohdallaan, eikä salissa tuntunut kellään olevan mikään kiire.
Loppuliikkeiden aikana tajusin, että tosiaan me, ryhmä
hippejä kaukana Goalta, teemme tätä harva se päivä, tapaamme toisemme, sanomme
hei, vaikka emme tunne kovinkaan hyvin ja ajattelin, että en tiedä miksi teen
tätä. Lähes seitsemän vuotta harjoitusta ja tänä aamuna tajuan katsellessani
ikkunan vieressä huojuvia värikkäitä palmutrikoita, että en pysty selittämään
miksi. Sitten näin vieressäni rentoutuvan tutun kaljun tyypin ja ajattelin,
että tässä on hyvä olla. Ihmiset harjoittelevat samaa juttua, joten he ovat
samassa tilassa vaikka emme tuntisikaan toisiamme.
Sekin meni ohi, kuten ajatukset yleensä tekevät.
Kävellessäni kotiin jatkamaan töitä tajusin, että olen
nyt kuukauden harjoitellut astangaperinteen mukaisesti lähes joka päivä, kun
pois lasketaan menkkojen kolme ensimmäistä päivää kun keho on raskas ja jäykkä,
lauantait ja kuupäivät. Olen tehnyt joogaa vuosikausia harjoitellen noin kolme
tai neljä kertaa viikossa. Olen myös ollut ahdistunut siitä, että lauantaisin
pitäisi olla harjoittelematta, kun se on vapaapäivä. Kuupäiville olen lähinnä
hymähdellyt ja hymähtelen yhä, koska en tiedä mitä ajatella niistä.
Kuukausi sitten harjoittelin viikon mittaisen Bela
Lipatin vetämän intensiiviviikon Jyväskylässä. Hän korosti erityisesti sitä,
että astangaa pitää harjoitella joka päivä. Siitä viikosta on Lutakon
yläkertaan kiipeämisen ja sädehtivän Jyväsjärven lisäksi jäänyt lähinnä mieleen
se, miten helppoa oli harjoitella päivittäin. En ollut lainkaan niin väsynyt
fyysisesti kuin kuvittelin olevani. Tämä kuvitelma väsymyksestä on johtanut
harjoitustani vuosikausia ja nyt tajuan, että olin itse asiassa juuri sen
vuoksi niin väsynyt, että en harjoitellut tarpeeksi. Kun yhtäkkiä muutaman
välipäivän jälkeen menee tekemään pitkän harjoituksen, lihakset ovat aivan
maitohapoilla ja sitä on niin poikki, että ei jaksa harjoitella seuraavana
päivänä. Kun harjoitus jatkuu tällä tavalla, sitä on aina vaan väsynyt pitkästä
harjoituksesta, eikä pääse koskaan harjoittelemaan syvempää keskittymistä,
koska on joka kerta käytettävä kaikki voimat fyysiseen suoritukseen.
Harjoituksessa on niin paljon kaikkea sellaista, jota
vastaan olen taistellut nämä vuodet. Kuupäivät, no huh huh, parempi olla
ajattelematta niitä sen enempää. Asanajärjestys? Osa liikkeistä tuntuu tukevan
toisiaan, mutta miksi juuri näin ja sen vuoksi olen alkanut improvisoida aina
välillä mitä sattuu, koska uuden luominen on luonteelleni läheisempää kuin
sääntöjen seuraaminen. Auktoriteettiongelmaisena minun on ollut vaikea uskoa
perinteeseen ja noudattaa annettuja ohjeita, enkä tiedä uskonko vieläkään,
mutta nyt olen vuoden miettimättä asiaa ja teen vain niin kuin käsketään.
Vaikeassa tasapainoasennossa auringon paistaessa
lempeästi suoristetulle jalkaterälleni ohjaaja sanoi, että sivulle ei ole pakko
katsoa, voin aivan hyvin katsoa eteen jos tuntuu siltä. Vastasin, että
tasapaino katoaa jos katson eteeni. Mistä tällainen pöyristyttävä neuvo
tupsahti kaikkien näiden vuosien ja kirjojen jälkeen, että katsoisinkin eteeni
enkä sivulle? Pitää vilkaista kaikki mahdolliset opukset läpi, että mitä
tämä tällainen on. Haiskahtaa kaavasta lipsuilulta!
Ehkä kokeilen sitä joku päivä.
