maanantai 14. lokakuuta 2019

Pakene!


Olen viime aikoina joutunut olemaan sosiaalisissa tilanteissa, joissa keskustelu on hyökkäävää taistelua siitä, mikä mielipide on hyvä ja mikä huono. Kuuntelulle ja ajattelulle kyseisissä tilanteissa on tilaa vain sen verran, kun vastapuoli ehtii muodostaa oman murskaavan tai kannattavan mielipiteensä. Ajatusten ja ideoiden avoin pohdinta katoaa ja tilalla on pelkkiä nopeita johtopäätelmiä, joiden paremmuudesta päättää hyökkäävä auktoriteetti, joka pitää aggressiivisuudellaan tilanteen kasassa.
Kuvasin juuri sen tavan, jolla isäni pyöritti aikanaan keskustelutilanteita. Hänessä oli myös paljon hyviä puolia, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Joutuessani pitkästä aikaa tällaiseen tilanteeseen toisen henkilön kanssa, huomasin hyökkäävän keskustelun aiheuttavan minussa vaistonvaraisen reaktion, halun paeta tilanteesta tai taistella tilasta. En päässyt pakoon, joten aloin puhua päälle ja kovempaan ääneen kuin vastapuoli niin kauan, että sain asiani edes jotenkin sanottua. Näitä ahdistavia keskusteluja käytiin kaksi kappaletta, minkä jälkeen olen lähinnä lopettanut keskustelun kyseisen henkilön kanssa.
Tutustuin talvella taiteilija Luca Hilleniin, joka opettaa väkivallatonta vuorovaikutusta esitystaiteensa ohella. Kävimme todella mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten vuorovaikutus voisi olla jotain toista kuin mitä se yleensä on. Hän pyrkii omassa ajattelussaan olemaan muodostamatta mielipiteitä hyvä-huono-akselilla, asiat vain ovat. Kuitenkin mielipiteen näkee välillä hänen silmistään, ei kai ajatuksia voi välttää, mutta pidän pyrkimystä kuitenkin ajattelemisen arvoisena. Rauhallisen mielentilan säilyttämiseksi ajatukset voisi yrittää ilmaista neutraalissa muodossa arvottamisen sijaan, mikä saattaisi avata aivan uudenlaisia väyliä ihmisten välille.
Neutraalin mielipiteen muodostaminen vaatii kuitenkin aikaa, mitä hyökkäävässä keskustelutilanteessa ei ole. Kysyin Lucalta, mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Hänen mielestään keskustelussa pitäisi aina pyrkiä tasapainoon, mikä ei toteudu jos toinen sulkeutuu täysin. Hän pyysi minua miettimään mitä minä tunnen ja kertomaan keskustelukumppanille, mitä toivoisin häneltä ja keskustelultamme syyttämättä vastapuolta ja analysoimatta tilannetta sen enempää.
Ajattelin ensin, että en missään tapauksessa avaudu ihmiselle, joka ei puhu lainkaan tunteistaan. Aivan kuin kertoisin tunteistani isälle! Kuitenkin asiaa harkittuani ajattelin, että tilanne ei voi enää muuttua pahemmaksi, joten tein kuten Luca pyysi ja kerroin vastapuolelle, miten keskustelumme on minuun vaikuttanut. Yllätyksekseni sain häneltä ystävällisen ja ymmärtävän vastauksen, mikä ei sisältänyt lainkaan kritiikkiä. En tiedä muuttaako tämä kommunikointiamme tulevaisuudessa, mutta ainakin alku on lupaava.


Isäni Kalevi Lehtinen kuvattuna varmaankin Mouhijärvellä. Minulla on nyt tällainen isän muistelu menossa. Hän kuoli heinäkuussa 2011 aivan liian nuorena, mutta olen kiitollinen siitä että saimme tuntea edes sen aikaa. Tunteminen ei ollut aina helppoa, mutta en oikeastaan tiedä onko kenenkään toisen ihmisen tai itsensä tunteminen aina kauhean helppoa. Myös uudessa Anandassa on teksti isän kuolemaan liittyen, jonka postitan tänne myöhemmin.

Julkaistu joogalehti Anandassa 02/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa