Olen viime aikoina
joutunut olemaan sosiaalisissa tilanteissa, joissa keskustelu on hyökkäävää
taistelua siitä, mikä mielipide on hyvä ja mikä huono. Kuuntelulle ja
ajattelulle kyseisissä tilanteissa on tilaa vain sen verran, kun vastapuoli
ehtii muodostaa oman murskaavan tai kannattavan mielipiteensä. Ajatusten ja
ideoiden avoin pohdinta katoaa ja tilalla on pelkkiä nopeita johtopäätelmiä,
joiden paremmuudesta päättää hyökkäävä auktoriteetti, joka pitää
aggressiivisuudellaan tilanteen kasassa.
Kuvasin
juuri sen tavan, jolla isäni pyöritti aikanaan keskustelutilanteita. Hänessä
oli myös paljon hyviä puolia, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Joutuessani
pitkästä aikaa tällaiseen tilanteeseen toisen henkilön kanssa, huomasin hyökkäävän
keskustelun aiheuttavan minussa vaistonvaraisen reaktion, halun paeta
tilanteesta tai taistella tilasta. En päässyt pakoon, joten aloin puhua päälle
ja kovempaan ääneen kuin vastapuoli niin kauan, että sain asiani edes jotenkin
sanottua. Näitä ahdistavia keskusteluja käytiin kaksi kappaletta, minkä jälkeen
olen lähinnä lopettanut keskustelun kyseisen henkilön kanssa.
Tutustuin
talvella taiteilija Luca Hilleniin, joka opettaa väkivallatonta vuorovaikutusta
esitystaiteensa ohella. Kävimme todella mielenkiintoisia keskusteluja siitä,
miten vuorovaikutus voisi olla jotain toista kuin mitä se yleensä on. Hän
pyrkii omassa ajattelussaan olemaan muodostamatta mielipiteitä hyvä-huono-akselilla,
asiat vain ovat. Kuitenkin mielipiteen näkee välillä hänen silmistään, ei kai
ajatuksia voi välttää, mutta pidän pyrkimystä kuitenkin ajattelemisen
arvoisena. Rauhallisen mielentilan säilyttämiseksi ajatukset voisi yrittää
ilmaista neutraalissa muodossa arvottamisen sijaan, mikä saattaisi avata aivan
uudenlaisia väyliä ihmisten välille.
Neutraalin
mielipiteen muodostaminen vaatii kuitenkin aikaa, mitä hyökkäävässä
keskustelutilanteessa ei ole. Kysyin Lucalta, mitä minun pitäisi tässä
tilanteessa tehdä. Hänen mielestään keskustelussa pitäisi aina pyrkiä
tasapainoon, mikä ei toteudu jos toinen sulkeutuu täysin. Hän pyysi minua miettimään
mitä minä tunnen ja kertomaan keskustelukumppanille, mitä toivoisin
häneltä ja keskustelultamme syyttämättä vastapuolta ja analysoimatta tilannetta
sen enempää.
Ajattelin
ensin, että en missään tapauksessa avaudu ihmiselle, joka ei puhu lainkaan tunteistaan.
Aivan kuin kertoisin tunteistani isälle! Kuitenkin asiaa harkittuani ajattelin,
että tilanne ei voi enää muuttua pahemmaksi, joten tein kuten Luca pyysi ja
kerroin vastapuolelle, miten keskustelumme on minuun vaikuttanut.
Yllätyksekseni sain häneltä ystävällisen ja ymmärtävän vastauksen, mikä ei sisältänyt
lainkaan kritiikkiä. En tiedä muuttaako tämä kommunikointiamme tulevaisuudessa,
mutta ainakin alku on lupaava.
Isäni Kalevi Lehtinen kuvattuna varmaankin Mouhijärvellä. Minulla on nyt tällainen isän muistelu menossa. Hän kuoli heinäkuussa 2011 aivan liian nuorena, mutta olen kiitollinen siitä että saimme tuntea edes sen aikaa. Tunteminen ei ollut aina helppoa, mutta en oikeastaan tiedä onko kenenkään toisen ihmisen tai itsensä tunteminen aina kauhean helppoa. Myös uudessa Anandassa on teksti isän kuolemaan liittyen, jonka postitan tänne myöhemmin.