Ankean keltainen post it-lappu muistuttaa minua kirjoittamaan siitä,
miltä tuntuu nyt kun lisäsin astangajoogan harjoituskertoja perinteen mukaiseen
kuuteen kertaan viikossa. Asiaan tarttuminen on hankalaa, kun muutokset tapahtuvat
niin hitaasti. Olen harjoitellut astangaa melkein kahdeksan vuotta ja sinä
aikana on jo tapahtunut kaikenlaista. Miten erottaa se, mikä on tapahtunut
viimeisen vuoden aikana.
Kuitenkin vuosi sitten tein ryhtiliikkeen ja aloin
melkein noudattaa perinteitä. Edelleen kyllä improvisoin asanoiden kanssa ja
meditoin ja improvisoin meditoidessa ja juon lasin viiniä jos tuntuu siltä. Pystyn
kuitenkin näkemään asioita, jotka ovat kirkastuneet viime aikoina ja ehkä juuri
kuluneen vuoden aikana.
Syön silloin kun minun on nälkä ja vähemmän rasvaa ja sokeria,
koska niitä ei tee niin paljon mieli kuin ennen. Syömistottumukset ovat
muutenkin muuttuneet primitiivisemmiksi. Voin olla monta tuntia napostelematta
ja sitten kun syön, kumarrun kulhoni ääreen kuin kissa ja narskutan kaiken
viimeiseen muruun. Todellakin narskutan, tekee mieli pähkinöitä ja siemeniä ja
kaikkea mitä voi jäystää pitkään. Enkä todellakaan haluaisi puhua kenellekään
syödessäni. Joskus on pakko, koska ihmiset tuppaavat seurustelemaan
aterioidessaan.
Silloin kun tuntuu hyvältä, tuntuu siltä kuin olisi
helppoa nousta lentoon. Entä sitten se toinen puoli? Se tuntuu siltä kuin siivet
repäistäisiin irti. En usko, että olen sen masentuneempi tai hysteerisempi kuin
aikaisemmin. Se mikä on muuttunut on se, että en peitä masennushetkeäni
jollain häiritsevällä sijaistoiminnolla tai liimaa sen päälle nättiä nyt menee hyvin –kiiltokuvaa. Itken kun
minua masentaa tai tuijotan tuulista järveä ja kuuntelen lässyä
kitaramusiikkia. Luulen että on pidemmän päälle parempi vain tuntea kaikki niin
kuin se on.
Fyysisesti minuun sattuu useammin ja eri paikkoihin
kuin aikaisemmin. Olen tullut tietoisemmaksi liikkeistäni ja tilasta missä
liikun. Luultavasti vain havaitsen kivut helpommin kuin ennen. Toisaalta kivut
menevät myös aiempaa nopeammin ohitse, koska osaan muuttaa tottumuksiani siihen
suuntaan mikä vähentää kipua. Kuulostaa ideaalilta. Tämä tuskin tulee
paranemaan loputtomasti, kuolemattomuus odottaisi muuten nurkan takana.
Unelmoin maaseudulle muuttamisesta jatkuvasti, ennen se
oli vain jonkinlainen kaukainen ajatus. Nyt se tuntuu ihan fyysisenä uupumisena
ihmismassoihin, kauppoihin, mainoksiin ja varsinkin liikenteeseen. Kaupungin
äänimaisema häiritsee minua. Elämä kaupungissa on väärällä tavalla hankalaa.
Bussilla paikasta toiseen liikkuminen tuntuu siltä kuin minut olisi sullottu
häkkiin; istun näennäisesti paikallani, mutta olen jatkuvassa hälytystilassa. Viihdyn
parhaiten lähimännikössä tai kylmässä järvivedessä.
Kerron ihmisille negatiivisista tunteistani. Tämä ei
tunnu myöskään minusta pelkästään hyvältä, mutta jälkikäteen minun tarvitsee
murehtia asioita vähemmän. Toivoisin että muutkin tekisivät niin. En tarkoita
että tarvitsee sanoa pahasti, mutta jos sanoo ajoissa eikä loihdi siitä
kuonasta sellaista hyökyaaltoa, niin ei tarvitse ehkä koskaan sanoa pahasti.
Hyviä asioita olen aina osannut sanoa.
Henkisistä asioista on tullut todella tärkeitä, mitä ne
ovat myös aina olleet. En vain ole myöntänyt tätä puolta itsessäni, koska siitä
tulee mieleen kaikenlaista järjestäytynyttä uskontoa ja new age-hommaa. En osaa
edelleenkään sanoa näistä asioista mitään, mutta ajattelen niitä paljon ja
muistilaput ovat täynnä kaikenlaisia sekavalta kuulostavia huomioita. Se on kai
se minun suuntaus.
Elämästä on tullut suorempaa. Tuntuu siltä, että olen
matkalla jonnekin.
