Sarjan tarkoituksena on pohdiskella ja venyttää parantajan roolia siinä määrin kuin sekä näiden juttujen kirjoittaja että haastateltavat siihen venyvät.
Jonimatti Joutsijärvi harjoitti G. I. Gurdjieffin sisäistä
harjoitusta eli Työtä päivittäin noin kymmenen vuoden ajan. Gurdjieffin Työssä
istutaan ja aistitaan kehon tai kehon kohdan tuntemuksia ja olotiloja hiukan
samaan tapaan kuin Vipassana-tyyppisessä meditaatiossa. Harjoitukseen liitetään
myös ryhmätyötä ja mietiskelyä, esimerkiksi Työssä voidaan tutkia Isä meidän -rukouksen
kosmologiaa ja psykologiaa.
- Kirjoittaminen on mulle kokemusten kielellistämistä ja mielellään sellaisten kokemusten, joiden kielellistäminen ei ole ihan yksiselitteistä, jotta se teksti, kirjoitus, puhe tai laulu olisi elävää ja säilyttäisi kitkan vaikeasti ilmaistavuuden ja ilmaistuksi tulemisen välillä. Kokemukset joista kirjoitan, liittyvät usein olemassaolon kysymyksiin, luonnon havainnointiin ja kohtaamisiin laajassa merkityksessä.
Jonimatin mielestä parantaja kuulostaa jonkinlaiselta auktoriteetilta.
Hän ei tiedä haluaako hän sellaiseen asemaan tai kykenisikö hän kantamaan
roolia, jos hänelle se asetettaisiin.
- Mutta jos minä kirjoittamalla ja esittämällä tekstejäni satun auttamaan
ihmisiä vaikkapa siksi, että voin auttaa itseäni jollain kirjoitusprosessilla,
niin sen mä hyväksyn ja pidän sitä hienona juttuna.
Runoesityksessä parantavaa voi olla se, että ääneenluvun riittävän
pitkä kesto alkaa tehdä jotain muutosta. Laulaminen taas on paljon
välittömämpää ja yksinkertaisempaa.
- Toisinaan ihan käytän sitä, että jos mulla on joku ahdistus, niin laulan
itseni ulos siitä. Tiedän että laulu voi myös kuulijalle tehdä jotain
sellaista. Se perustuu siihen, että kun laulaa niin että keho resonoi niin
kuulijan keho resonoi siihen. Ääni lävistää ainetta, jota se keho on, silloin
laulaja ja kuulija värisevät ja se voi olla parantavaa.
Jonimatti kokee toimivansa aallonmurtajana suku- ja
henkilöhistoriansa aalloille, jotka ovat lähteneet liikkeelle joskus menneenä
aikana.
- Suoraan työskentelen itseni ja toisaalta ajan paranemisen suhteen, menneen,
nykyisen ja tulevan ajan. En tosin tiedä, miten lukija tai kuulija sen kokee.
En voi kuitenkaan olla vastuussa yleisön mahdollisesta paranemisprosessista,
koska en voi heitä tuntea. Jos esimerkiksi käsittelen esivanhempieni asioita
siten kuin minä ne ymmärrän, kuten runoelmassani Esiinkaivatut (2019), niin
olen keventämässä sukuni kulttuurin taakkaa.
Jonimatin epäilys sen suhteen, voiko hän olla parantaja
perustuu siihen, että hän kokee epäonnistuneensa yhdessä hoitotyön muodossa eli
Rosen-kehoterapian harjoittelijana.
- Toisaalta se yrittäjyyspuoli ei pyörinyt ja toisaalta mä huomasin, että mun
ymmärrys ei riitä siihen, mitä mä sillä taidolla pystyn tekemään. Olen ainakin
yhtä ihmistä vahingoittanut. Toisaalta tiedän myös, että hoito saattoi olla
hänelle hyödyksi pitkällä tähtäimellä. Rosen on vahva menetelmä traumojen
työstämiseen - se vain vaatii rinnalleen psykoterapiaa.
Jonimatti kirjoittaa tällä hetkellä runoilija Mirkka Rekolan
(1931-2014) elämäkertaa.
- Minusta se on suhteessa tiettyihin kulttuurissa oleviin juttuihin jos ei nyt
parantamista niin ainakin sellaista peilin nostamista, että pystyn Mirkka
Rekolan elämän kautta tekemään ihmisille hieman vähemmän oudoksi ja
vaaralliseksi toisaalta mielen ylittäviä mahdollisuuksia ihmisessä ja toisaalta
mielenterveyden haasteita. Toivon kirjoittajana voivani tehdä sellaisista
asioista vähemmän stigmatisoituja.
Jonimatti kokee elämäkertaa kirjoittaessaan tietynlaista
parantajan vastuuta.
- Toivon että pystyn kirjoittamaan tekstin sillä tavalla, että siinä on tilaa
erilaisille lukijoille kohdata asioita itsessään tai Rekolan hahmossa.
Kokemus lukemalla parantumisesta
Luin bussissa Tampereen ja Helsingin välillä Jonimatin edellisen runoelman Esiinkaivatut (2019) erilaisia versioita kevättalvella 2019, kun kirja oli vielä kehitteillä. Varsinkin Jonimatin omaan sukuun ja yliaistillisiin kokemuksiin liittyvät kohdat kolahtivat kovaa.
Teksti pisti miettimään monelta osin ongelmallista suhdetta sukujuuriini liittyen sekä esivanhempiin että heidän uskomuksiinsa, sekä myös siihen, miten eri tavoin heidän täyttymättömät toiveensa ovat siirtyneet meille, jotka tulimme heidän jälkeensä. Elämisen ajankohdasta riippuvainen ristiriitainen suhtautuminen uskontoon ja toisaalta siihen sisäiseen maailmaan ja tietämykseen, joka ei mahtunut luterilaisen uskon piiriin, on tuntunut siirtyvän minulle sekä ongelmana että lahjana äidin äidiltä eli mummoltani Eila Koskelalta, jonka kanssa me emme koskaan ehtineet kunnolla asiasta keskustella. Oli vain kaikenlaisia vihjeitä ja lyhyitä keskustelunpätkiä, joista tein omat tulkintani meidän yhteydestä ihmistyyppinä. Osittain keskustelun tiellä oli myös hänen uskontonsa ja sen kielteinen suhtautuminen yliaistillisiin kokemuksiin, jotka ovat taas minulle olleet koko elämäni ajan tärkeitä johdattimia. Mummo oli myös kirjoittaja ja hänen kirjoittamiensa runojen ja ajatusten määrä selvisi ainakin minulle oikeastaan vasta hänen kuoltuaan.
Ihmisten täyttymättömät tai tekemättömät tehtävät näyttävät siis siirtyvän sukupolvien välityksellä seuraaville sukupolville, minkä Esiinkaivatut kaivoi minusta hienosti esille jostain sieltä unohtuneesta tiedon massasta, missä se sitten onkaan.
Jonimatilta ilmestyy kevään 2020 aikana Kärsimys nyt tapahtui ammoin –runovihko (Palladium Kirjat).
Palladium Kirjat
Julkaistu joogalehti Anandassa 2/2020
Joogalehti Ananda Facebookissa
Smiley (: Luin just uusinta syksyn Anandaa tänään kirjastossa. Pidin kirjoituksestasi. Tuli mieleen myöhemmin kotona harjoituksen lomassa että olisin myös maininnut sanalla riippuvuussyntyisyyden. Ja että epäröitkö vaihtaa parasiittinen unelma symbioottiseen keskinäisriippuvaiseen?
VastaaPoistaLue mun tarina pranayamasta täällä. Avoinsangha.fi /kahvila /pranayama psykoosi
Hei, kiva että juttu kiinnosti! Jos puhut tästä Jonimatin haastattelusta, niin en oikeastaan kerro näissä haastatteluissa erityisemmin muuta kuin mitä haastateltava haluaa kertoa.
VastaaPoista