Liitteenä sielu

Kirjoittaja ei ole minkään arvoinen ennen kuin hän toisin todistaa, eli julkaisee tekstiään tavalla tai toisella. Tämähän on aivan normaali käytäntö myös muissa töissä, et voi kutsua itseäsi puusepäksi ellet tee puutöitä, ompelijaksi jos et ymmärrä mitään kaavoista ja kankaista jne. Kuitenkin kirjoittajuus on myös kutsumus, elämäntapa ja jonkinlainen sisäinen tila. Vaikka tekstit julkaistaan materiana; kirjoina, elokuvina, blogiteksteinä yms. niiden lähtökohta on jossain syvällä kirjoittajan sisällä.

Tekstit luodaan näennäisesti tyhjästä, ainakin toivon että tarinoilla pyritään kertomaan toisin kuin on aikaisemmin tehty, muodolla, sanoilla tai henkilöillä rikotaan vanhaa ja rakennetaan uutta kohti kirkkautta. Tietenkään tekstejä ei luoda tyhjästä, vaan ne ottavat aina kantaa jo luotuihin tarinoihin oli lähteenä sitten markkinointi, kirjallisuus tai suullinen kerrontaperinne. Vaikka kirjoittaja viittaisi tuhanteen satuun ja elokuvaan tarinoissaan, hän ei voi olla antamatta osaa sisäisestä maailmastaan pois lähettäessään tekstin eteenpäin toiveena saada se julki.

Lähetän tällä viikolla novellikokoelman muutamalle kustantajalle ja yritän työntää lähettämistä koko ajan tulevaisuuteen, ei tänään, ei huomenna, ensi vuonna sitten. En ole muiden tekstien kanssa lainkaan yhtä herkkä kuin proosan, ehkä se johtuu siitä että proosaa tekee yksin eivätkä siihen pääse vaikuttamaan niin monet mielipiteet kuin esimerkiksi käsikirjoittamisen kohdalla. Lähettäminen tuntuu siltä kuin sulloisin sieluni sähköpostiin ja lähettäisin sen paholaiselle, joka voi luettuaan unohtaa sen, vihata sitä ensinäkemältä tai pitää lukemastaan ja julkaista sen, enkä tiedä mikä näistä vaihtoehdoista on se pelottavin.

Kävin eilen pitkästä aikaa meditoimassa ryhmäistunnassa ja tapasin tutun, joka oli istunut Koillis-Intiassa kaksikymmentä päivää ja risat meditoimassa. Hänen läsnäolonsa ja silmänsä säteilivät sitä rakkautta, jonka muistan kokeneeni Vipassana-kurssilla edellisenä kesänä. Se tunne, että hälisevän ja kiireisen todellisuuden takana on jotain muuta ja kaikki ihmiset, olennot ja elämä on yhtä rakastettavaa ja yksinkertaista.

Sain palan Intiasta ja kurssista istumalla astangasalin lattialla tunnin samanmielisten kanssa. Tajusin että arvoni ihmisenä ei synny minkään maailman julkaisusta tai työstä tai opiskelusta. En usko enää että sieluni mahtuu sähköpostiin, se on aivan liian laaja eikä sen lähettämiseen riittäisi Drive-linkki tai mikään muukaan digitaalinen tila. En kuitenkaan tiedä mitä todellisuuden takana on; sinä päivänä kun sen voi kuvata se lakkaa olemasta.

Linkki Vipassana-sivuille. Kursseja ympäri maailman, myös Suomessa jälleen kesän lopulla.
https://www.dhamma.org/en-US/index