Himoista

Joogasutrien mukaan joogan harjoitteiden pitäisi kehittää inhoa omaa kehoa ja sen eritteitä kohtaan. Harjoitteet kääntävät harjoittajan mielen sisäänpäin ja vievät joogin vähitellen kohti välinpitämättömyyttä sekä omaa että toisten kehollisuutta kohtaan. Välinpitämättömyyden ei tarvitse tarkoittaa halveksintaa, vaan kehollisuus saa vain erilaisen luonteen, koska se etääntyy mielestä kauempana tarkasteltaviksi toiminnaksi. Himojen pakonomainen tyydyttäminen vähenee ja vähitellen luultavasti myös lakkaa kokonaan, jos harjoittaja pystyy jatkamaan etenemistä riittävän intensiivisesti.

Nykytodellisuudessa perinteisen joogan tie on huomattavan vaikea, eikä se ole monelle myöskään mieluinen. Osittainenkin edistys saattaa olla hankalaa, mikä johtuu mielestäni osittain siitä että joogaharjoitus on saanut länsimaissa niin fyysisen luonteen ja osittain siitä, että himojen tyydyttämisen koetaan länsimaissa olevan osa ihmisen hyvinvointia ja myös jonkinlainen elämän päämäärä.

Asanoista koostuva fyysinen harjoitus on monelle ainoa joogan osa, jota he harjoittavat. On myös ihan ymmärrettävää, että moni aloittaa joogan fyysistä sarjaa toistamalla, mutta vähitellen sen tulisi johtaa myös muihin harjoituksiin: meditointiin, pranayamaan, yleiseen oman elämän ja elämänpiirin eettiseen tarkasteluun sekä mietiskelyyn. Asentosarjoilla on monenlaisia yksilöä parantavia vaikutuksia, mutta se itsessään ei ehkä johda harjoittajaansa lähellekään kehosta tai fyysisyydestä irtautumista.

Fyysinen harjoitus on olemassa sen vuoksi, että harjoittajan olisi helpompi keskittää mielensä mietiskelyyn ja meditointiin. Myös hengitysharjoituksiin keskittyminen vaatii yllättävän paljon mieleltä. Kun kehon väsyttää fyysisesti, niin mielen on helpompi kääntyä sisäänpäin ulkoisista ärsykkeistä huolimatta.

Toinen nykypäivän vitsaus fyysisyyden korostamisen lisäksi on joogan kahlitseminen hyvinvointia edistäväksi harrastukseksi. Muu maailma ei kuitenkaan muutu hyvinvoivaksi yhden ihmisen joogatessa, ja kun ihminen joogaa hän havaitsee ympäristönsä pahoinvoinnin entistä selkeämmin. Aivan kuten kaikki muukin muuttuu kirkkaammaksi. Ympäristön pahoinvointi saattaa siis aiheuttaa joogille vielä enemmän kärsimystä kuin ennen joogaharrastuksen aloittamista, koska hän näkee sen nyt selkeämmin.

Joogaaminen ei siis välttämättä tuo joogille aina hyvää oloa ja siinä mielessä henkilökohtaista hyvinvointia. Hyvinvoinnin lisääntyminen joogan myötä pitäisikin nähdä laajemmassa kontekstissa, sillä jooga pistää ihmisen miettimään, miten esimerkiksi läheisen hyvinvointia voisi parantaa tai miten voisi elää paremmin omien arvojen mukaan ja siten antaa myös jollekin toiselle esimerkin erilaisesta elämästä. Nykyinen itseen ja itsekkyyteen keskittyminen muuttuisi toisten ja toiseuden ajatteluksi ja maailmasta tulisi parempi paikka olla. 


Julkaistu joogalehti Anandassa 04/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa

Hyppy tuntemattomaan

Odotin Mouhijärven kirkon portaiden alapuolella, että isän arkku kannettaisiin auton takaosaan. En muista hautajaisista muuta kuin Albinonin Adagion ja että aloin itkeä, vaikka luulin että en pysty itkemään sukulaisten läsnäollessa. Sen kuitenkin muistan, että kun arkku nostettiin ruumisauton perään olisin halunnut hypätä mukaan tai edes ottaa puskurista kiinni ja raahautua auton mukana soratiellä.

Hautajaisista on kulunut aikaa yli kahdeksan vuotta, kun eilen astangajoogatessa nousin käsivarsilleni avustettuna. En ole edelleenkään saanut käsilläseisonnasta otetta, vaikka olen joogannut kohta kymmenen vuotta. Yritin selittää ohjaajalle, että minun pitäisi aloittaa päälläseisonnasta, että pääsisin edes jostain kohdasta ylitse. En ajatellut mitä tarkoitin yli pääsemisellä, mutta kun käännyn seisomaan ylösalaisin en pysty tuntemaan erikseen vartalon osia, pelko on niin voimakas.

Aloittaessani astangajoogan vajaa kymmenen vuotta sitten seisoin päälläni melko varmasti. Kaaduin muutaman kerran, mutta en muista, että olisin mitenkään säikähtänyt kaatumista. Tunsin lantion, sääret ja selän erikseen seistessäni kyynärvarsilla ja kaaduinkin aika hallitusti, kunnes isä kuoli.

Kuoleman jälkeen tunsin kehoni raskaaksi ja aloin tehdä päälläseisontaa harvemmin. Liikkeen tekeminen vei minulta niin paljon energiaa, että en pystynyt muutamaan päivään joogaamaan jos tein asanan. Muutkin liikkeet päälläseisonnan ympäriltä muuttuivat kankeammiksi ja päälläseisonta jäi lopulta vuosiksi pois harjoituksesta. Tänä kesänä olen ajatellut jälleen kerran, että minun pitäisi opetella uudestaan kyynärvarsilla seisomista, koska muistan että ylöalaisella liikkeellä oli joitain positiivisia vaikutuksia.

Sitten eilen nousin käsivarsilleni avustettuna. En tuntenut vartaloani ilmassa lainkaan ja minusta tuntui samalta kuin kirkon portaiden alapuolella, kun olisin halunnut lähteä isän mukaan sinne minne hän meni. Tämä on jatkumo. Isä katsoi kuoppaan oman äitinsä hautajaisissa, kun mummon arkku laskettiin hautaan ja ajattelin, että isä haluaisi hypätä alas. Se on se tuntematon tila, joka kutsuu. Sekä myös pelko siitä, että toinen ei ole enää vastassa jos kaatuu. Aloin itkeä kun laskeuduin ilmasta joogamatolle, enkä pystynyt lopettamaan koko päivänä. Aina jokin pieni asia muistutti isästä.

Luottamus elämään katoaa helposti, mutta onneksi se myös palaa helposti. Palautuminen vaatii kuitenkin aikaa, ihmisiä, kohtaamisia, puhumista ja välillä liian pitkään itkemistä.

Julkaistu joogalehti Anandassa 03/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa

Pakene!

Olen viime aikoina joutunut olemaan sosiaalisissa tilanteissa, joissa keskustelu on hyökkäävää taistelua siitä, mikä mielipide on hyvä ja mikä huono. Kuuntelulle ja ajattelulle kyseisissä tilanteissa on tilaa vain sen verran, kun vastapuoli ehtii muodostaa oman murskaavan tai kannattavan mielipiteensä. Ajatusten ja ideoiden avoin pohdinta katoaa ja tilalla on pelkkiä nopeita johtopäätelmiä, joiden paremmuudesta päättää hyökkäävä auktoriteetti, joka pitää aggressiivisuudellaan tilanteen kasassa.

Kuvasin juuri sen tavan, jolla isäni pyöritti aikanaan keskustelutilanteita. Hänessä oli myös paljon hyviä puolia, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Joutuessani pitkästä aikaa tällaiseen tilanteeseen toisen henkilön kanssa, huomasin hyökkäävän keskustelun aiheuttavan minussa vaistonvaraisen reaktion, halun paeta tilanteesta tai taistella tilasta. En päässyt pakoon, joten aloin puhua päälle ja kovempaan ääneen kuin vastapuoli niin kauan, että sain asiani edes jotenkin sanottua. Näitä ahdistavia keskusteluja käytiin kaksi kappaletta, minkä jälkeen olen lähinnä lopettanut keskustelun kyseisen henkilön kanssa.

Tutustuin talvella taiteilija Luca Hilleniin, joka opettaa väkivallatonta vuorovaikutusta esitystaiteensa ohella. Kävimme todella mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten vuorovaikutus voisi olla jotain toista kuin mitä se yleensä on. Hän pyrkii omassa ajattelussaan olemaan muodostamatta mielipiteitä hyvä-huono-akselilla, asiat vain ovat. Kuitenkin mielipiteen näkee välillä hänen silmistään, ei kai ajatuksia voi välttää, mutta pidän pyrkimystä kuitenkin ajattelemisen arvoisena. Rauhallisen mielentilan säilyttämiseksi ajatukset voisi yrittää ilmaista neutraalissa muodossa arvottamisen sijaan, mikä saattaisi avata aivan uudenlaisia väyliä ihmisten välille.

Neutraalin mielipiteen muodostaminen vaatii kuitenkin aikaa, mitä hyökkäävässä keskustelutilanteessa ei ole. Kysyin Lucalta, mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Hänen mielestään keskustelussa pitäisi aina pyrkiä tasapainoon, mikä ei toteudu jos toinen sulkeutuu täysin. Hän pyysi minua miettimään mitä minä tunnen ja kertomaan keskustelukumppanille, mitä toivoisin häneltä ja keskustelultamme syyttämättä vastapuolta ja analysoimatta tilannetta sen enempää.

Ajattelin ensin, että en missään tapauksessa avaudu ihmiselle, joka ei puhu lainkaan tunteistaan. Aivan kuin kertoisin tunteistani isälle! Kuitenkin asiaa harkittuani ajattelin, että tilanne ei voi enää muuttua pahemmaksi, joten tein kuten Luca pyysi ja kerroin vastapuolelle, miten keskustelumme on minuun vaikuttanut. Yllätyksekseni sain häneltä ystävällisen ja ymmärtävän vastauksen, mikä ei sisältänyt lainkaan kritiikkiä. En tiedä muuttaako tämä kommunikointiamme tulevaisuudessa, mutta ainakin alku on lupaava.

http://www.luca.kinderbuenos.com/

Isäni Kalevi Lehtinen kuvattuna varmaankin Mouhijärvellä. Minulla on nyt tällainen isän muistelu menossa. Hän kuoli heinäkuussa 2011 aivan liian nuorena, mutta olen kiitollinen siitä että saimme tuntea edes sen aikaa. Tunteminen ei ollut aina helppoa, mutta en oikeastaan tiedä onko kenenkään toisen ihmisen tai itsensä tunteminen aina kauhean helppoa. Myös uudessa Anandassa on teksti isän kuolemaan liittyen, jonka postitan tänne myöhemmin.

Julkaistu joogalehti Anandassa 02/2019
Joogalehti Ananda Facebookissa