lauantai 4. helmikuuta 2017

Kamelista ajajaksi



Astangajooga liitetään varsinkin visuaalisessa ilmaisussa voimakkuuteen. Videoissa jäntevät käsivarret kurottelevat nousevaa aurinkoa, pilvet ovat niin lähellä tyyntä merenrantaa että höytyvät voi tuntea sormenpäissään. Ruosteiset ja kylmät tehdasmiljööt sulavat pehmeiksi joogin askelten alla hänen hypätessään punnertamaan kovalle teräkselle. Harjoittaja saa jopa yliluonnollisia voimia, kun hänen sulavia liukumiaan kobra-asentoon ja takaisin verrataan veden liikkeisiin. Joogi on muuttunut alkuvoimaksi, yhdeksi peruselementeistä.
Astangaharjoituksen jälkeen fyysinen olo on parhaimmillaan voimakas kuin maailmanvalloittajalla. Mieli on tyyni ja maailma piirtyy kirkkaana verkkokalvoille. Vuoren siirtäminen ajatuksen voimalla alkaa tuntua aivan mahdolliselta toteuttaa.
Arjessa omia voimia ei ole aina helppoa hallita. Todellisuus on monimutkainen rakennelma negatiivisia ja positiivisia asioita, eikä niitä useimmiten pysty erottamaan toisistaan. Jos siirtää vuoren auringon tieltä, siirtää sen varjostamaan jotain toista kohtaa. Olisiko parempi kaivautua erakoksi luolaan ja asettua meditatiiviseen tilaan, jossa mikään teko ei ole hyväksi tai pahaksi, kaikki vain on.
Oikeastaan en tunne itseäni fyysisesti juurikaan voimakkaammaksi kuin mitä olin ennen astangajoogan aloittamista. Harrastin juoksua vuosikausia, mikä aiheutti varsinkin kirpeillä talvipakkasilla huikean voittamattomuuden tunteen. Muistan kuinka myös juostessa hengitykseni tahtiin kadotin silloin tällöin itsetietoisuuden ja hallitsevan egon ja muutuin ikään kuin osaksi juoksua. Juokseminen myös paransi keskittymiskykyä niin kuin astangakin tekee.
Istuin aamulla padmasanassa eli lootusasennossa, sääret ristissä toistensa päällä, kädet polvilla kämmenet ylöspäin. Peukalo ja etusormi koskettivat toisiaan hellästi ja ajattelin, että tämä erottaa astangajoogan muista voimaharjoituksista ja urheilulajeista. Katse nenänpäässä ja syvän hengityksen kiertäessä alavatsasta kallonpohjaan ja takaisin, tunsin sormenpääni todella herkiksi ja jokaisen uurteen joka ihoon on vuosien kuluessa piirtynyt.
Olen muuttunut huomattavasti herkemmäksi joogan ja meditoinnin myötä. Ymmärrän tunteitteni ailahtelua ja toimintaa paremmin kuin aikaisemmin. Tunteiden analysointi ja paikallistaminen tekee jossain määrin myös rauhallisemmaksi, mutta se ei tarkoita sitä, että mitään ei enää tuntisi. Kaikki on voimakkaampaa, sekä negatiiviset että positiiviset tunteet, mutta se että ne tiedostaa pistää ne myös kiitämään nopeammin ohi.
Tuntemalla itsensä pystyy ymmärtämään myös paremmin ihmisiä ja maailmaa ympärillään. Itsetuntemus auttaa vahvistamaan omia rajoja. Olin ennen monessakin mielessä suorittaja ja perfektionisti. Kasasin kyljilleni aivan käsittämättömät lastit töitä, jotka täytyi sitten kaikki raahata aavikon yli maaliin mahdollisimman hyvin toteutettuina. Vapaa-aikakin muuttui suorittamiseksi, täytyi kokea mahdollisimman paljon ja erikoisempia elämyksiä kuin muut. Kaikki on kilpailua, jos siihen menee mukaan.
Ex-joogaohjaajani sanoin ”täytyy opetella tekemään asioita huonosti”. Asioiden huonosti tekeminen sillä tavoin, että kukaan ei huomaa on taito sinänsä. Se ei oikeastaan vaadi muuta kuin, että ottaa muista mallia ja päästää ohjista irti. Ihmiset luulevat tekevänsä asiansa hyvin ja he tekevätkin yleensä jonkun osan kiitettävästi, mutta jättävät toisen tekemättä. Jos vaikkapa kirjoittamassani tekstissä on jotain mielenkiintoista, mikä pistää ajattelemaan ja jää mieleen, on aivan sama onko kaikki teksti siinä ympärillä täysin harkittua. Myös ajoittainen alisuorittaminen tekee hyvää ajatustoiminnalle ja keskittymiskyvylle. Tänä aamuna katsoin passiivisesti piirrettyjä kaksi tuntia ja aion jatkaa toimitusta myöhemmin illalla nokosten ja haahuilun jälkeen.  
Joogavideoita kannattaa katsoa niiden parissa viihtymisen lisäksi jonkinlaisena kielikuvana harjoittajan sisäisestä tilasta. Vuorta ei ole pakko siirtää, sen yli voi myös kiivetä tai sen voi kiertää. Saavutettu voima ei ole lihaksissa vaan hengessä.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Liitteenä sielu


Kirjoittaja ei ole minkään arvoinen ennen kuin hän toisin todistaa, eli julkaisee tekstiään tavalla tai toisella. Tämähän on aivan normaali käytäntö myös muissa töissä, et voi kutsua itseäsi puusepäksi ellet tee puutöitä, ompelijaksi jos et ymmärrä mitään kaavoista ja kankaista jne. Kuitenkin kirjoittajuus on myös kutsumus, elämäntapa ja jonkinlainen sisäinen tila. Vaikka tekstit julkaistaan materiana; kirjoina, elokuvina, blogiteksteinä yms. niiden lähtökohta on jossain syvällä kirjoittajan sisällä.
Tekstit luodaan näennäisesti tyhjästä, ainakin toivon että tarinoilla pyritään kertomaan toisin kuin on aikaisemmin tehty, muodolla, sanoilla tai henkilöillä rikotaan vanhaa ja rakennetaan uutta kohti kirkkautta. Tietenkään tekstejä ei luoda tyhjästä, vaan ne ottavat aina kantaa jo luotuihin tarinoihin oli lähteenä sitten markkinointi, kirjallisuus tai suullinen kerrontaperinne. Vaikka kirjoittaja viittaisi tuhanteen satuun ja elokuvaan tarinoissaan, hän ei voi olla antamatta osaa sisäisestä maailmastaan pois lähettäessään tekstin eteenpäin toiveena saada se julki.
Lähetän tällä viikolla novellikokoelman muutamalle kustantajalle ja yritän työntää lähettämistä koko ajan tulevaisuuteen, ei tänään, ei huomenna, ensi vuonna sitten. En ole muiden tekstien kanssa lainkaan yhtä herkkä kuin proosan, ehkä se johtuu siitä että proosaa tekee yksin eivätkä siihen pääse vaikuttamaan niin monet mielipiteet kuin esimerkiksi käsikirjoittamisen kohdalla. Lähettäminen tuntuu siltä kuin sulloisin sieluni sähköpostiin ja lähettäisin sen paholaiselle, joka voi luettuaan unohtaa sen, vihata sitä ensinäkemältä tai pitää lukemastaan ja julkaista sen, enkä tiedä mikä näistä vaihtoehdoista on se pelottavin.
Kävin eilen pitkästä aikaa meditoimassa ryhmäistunnassa ja tapasin tutun, joka oli istunut Koillis-Intiassa kaksikymmentä päivää ja risat meditoimassa. Hänen läsnäolonsa ja silmänsä säteilivät sitä rakkautta, jonka muistan kokeneeni Vipassana-kurssilla edellisenä kesänä. Se tunne, että hälisevän ja kiireisen todellisuuden takana on jotain muuta ja kaikki ihmiset, olennot ja elämä on yhtä rakastettavaa ja yksinkertaista.
Sain palan Intiasta ja kurssista istumalla astangasalin lattialla tunnin samanmielisten kanssa. Tajusin että arvoni ihmisenä ei synny minkään maailman julkaisusta tai työstä tai opiskelusta. En usko enää että sieluni mahtuu sähköpostiin, se on aivan liian laaja eikä sen lähettämiseen riittäisi Drive-linkki tai mikään muukaan digitaalinen tila. En kuitenkaan tiedä mitä todellisuuden takana on; sinä päivänä kun sen voi kuvata se lakkaa olemasta.

Linkki Vipassana-sivuille. Kursseja ympäri maailman, myös Suomessa jälleen kesän lopulla.
https://www.dhamma.org/en-US/index

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Alaston matolla



Ihmiset eivät aina kohtele toisiaan hyvin, eivät silloin jos he eivät tunne toisiaan, eivätkä silloin jos he tuntevat toisensa. Kun ihmiset oppivat tuntemaan toisensa ja sen mistä toinen pitää samalla he oppivat, mihin kohtaan pitää iskeä satuttaakseen toista. Toisten ihmisten usein tahtomattaan aiheuttamia painautumia on meissä jokaisessa lukemattomat määrät, minkä vuoksi keho on mielen kanssa yhdessä rakentanut suojautumismekanismeja toisia ihmisiä ja epämukavia tilanteita vastaan.
Painautumien aiheuttamat mielenliikkeet tulevat esiin ihmisen kehon muodossa, liikkeissä, kasvojen ilmeissä ja eleissä. Joidenkin omien käytösmallien huomaamiseen saattaa kulua useita vuosia harjoitusta ja meditointia, toiset huomaa jo aikaisemmin. Havainto on askel kohti muutosta. Joogatessa mieli tyyntyy ja nämä arjen haasteissa hankitut puolustusmekanismit tipahtavat yksi kerrallaan matolle, toiset aiemmin toiset myöhemmin.
Vuosia sitten olin raukeana tekemässä loppuliikkeitä erään ohjaajan tunnilla, joka sillä hetkellä kun olin nousemassa hartiaseisontaan kysyi minulta, miksi en vain nosta jalkojani maasta, mitä minä pelkään. Luultavasti hän ei tarkoittanut pahoittaa kysymyksellään mieltäni, mutta koin sen tungettelevana ja ahdistuin niin pahasti, että en mennyt sen koommin hänen tunnilleen. En ollut koskaan ennen käynyt hänen tunnillaan, enkä sen jälkeen enää uskaltanut. Aloin pelätä häntä ja hänen kysymyksiään pelosta.
Jooga ei ole erillään muusta elämästä, vaan harjoituksessa eli matolla hankitut kokemukset ja toisten ihmisten kohtaamiset muokkaavat kehoa ja mieltä jälleen omaan suuntaansa. Ohjaaja on se, jolle harjoittelija antaa luottamuksensa. Vaikka kyse on osittain urheilusta, osittain leikistä, niin matolla käydään läpi omaa elämää ja oikeita koettuja tunteita. Jos tällaisessa tilanteessa ohjaaja pettää luottamuksen, harjoittelija saattaa pahimmassa tapauksessa lopettaa koko harrastuksen turhana, koska se ei tuonutkaan luvattua apua omiin ongelmiin vaan ainoastaan pahensi niitä.
Joogan voima perustuu osittain harjoituksen fyysisyyteen ja siihen, että ikään kuin huomaamattaan, leikin varjolla, harjoittelija muuttaa elämäntapojaan terveellisemmiksi. Matolla pitää saada tuntea ja antaa tunteiden näkyä liikkeissä, muutenhan jooga olisi jo tehty, elämä olisi täydellistä ja harjoittelu siksi turhaa. Vaikka pintaan nousee sekä negatiivisia että positiivisia tunteita, niiden märehtiminen ei kuulu joogaan, tarkoitus on antaa kaiken vapaasti tulla ja mennä.

Inspiraatio tekstiin syntyi astangasalin naisten pukuhuone –keskustelusta.