Liitteenä sielu

Kirjoittaja ei ole minkään arvoinen ennen kuin hän toisin todistaa, eli julkaisee tekstiään tavalla tai toisella. Tämähän on aivan normaali käytäntö myös muissa töissä, et voi kutsua itseäsi puusepäksi ellet tee puutöitä, ompelijaksi jos et ymmärrä mitään kaavoista ja kankaista jne. Kuitenkin kirjoittajuus on myös kutsumus, elämäntapa ja jonkinlainen sisäinen tila. Vaikka tekstit julkaistaan materiana; kirjoina, elokuvina, blogiteksteinä yms. niiden lähtökohta on jossain syvällä kirjoittajan sisällä.

Tekstit luodaan näennäisesti tyhjästä, ainakin toivon että tarinoilla pyritään kertomaan toisin kuin on aikaisemmin tehty, muodolla, sanoilla tai henkilöillä rikotaan vanhaa ja rakennetaan uutta kohti kirkkautta. Tietenkään tekstejä ei luoda tyhjästä, vaan ne ottavat aina kantaa jo luotuihin tarinoihin oli lähteenä sitten markkinointi, kirjallisuus tai suullinen kerrontaperinne. Vaikka kirjoittaja viittaisi tuhanteen satuun ja elokuvaan tarinoissaan, hän ei voi olla antamatta osaa sisäisestä maailmastaan pois lähettäessään tekstin eteenpäin toiveena saada se julki.

Lähetän tällä viikolla novellikokoelman muutamalle kustantajalle ja yritän työntää lähettämistä koko ajan tulevaisuuteen, ei tänään, ei huomenna, ensi vuonna sitten. En ole muiden tekstien kanssa lainkaan yhtä herkkä kuin proosan, ehkä se johtuu siitä että proosaa tekee yksin eivätkä siihen pääse vaikuttamaan niin monet mielipiteet kuin esimerkiksi käsikirjoittamisen kohdalla. Lähettäminen tuntuu siltä kuin sulloisin sieluni sähköpostiin ja lähettäisin sen paholaiselle, joka voi luettuaan unohtaa sen, vihata sitä ensinäkemältä tai pitää lukemastaan ja julkaista sen, enkä tiedä mikä näistä vaihtoehdoista on se pelottavin.

Kävin eilen pitkästä aikaa meditoimassa ryhmäistunnassa ja tapasin tutun, joka oli istunut Koillis-Intiassa kaksikymmentä päivää ja risat meditoimassa. Hänen läsnäolonsa ja silmänsä säteilivät sitä rakkautta, jonka muistan kokeneeni Vipassana-kurssilla edellisenä kesänä. Se tunne, että hälisevän ja kiireisen todellisuuden takana on jotain muuta ja kaikki ihmiset, olennot ja elämä on yhtä rakastettavaa ja yksinkertaista.

Sain palan Intiasta ja kurssista istumalla astangasalin lattialla tunnin samanmielisten kanssa. Tajusin että arvoni ihmisenä ei synny minkään maailman julkaisusta tai työstä tai opiskelusta. En usko enää että sieluni mahtuu sähköpostiin, se on aivan liian laaja eikä sen lähettämiseen riittäisi Drive-linkki tai mikään muukaan digitaalinen tila. En kuitenkaan tiedä mitä todellisuuden takana on; sinä päivänä kun sen voi kuvata se lakkaa olemasta.

Linkki Vipassana-sivuille. Kursseja ympäri maailman, myös Suomessa jälleen kesän lopulla.
https://www.dhamma.org/en-US/index

Alaston matolla

Ihmiset eivät aina kohtele toisiaan hyvin, eivät silloin jos he eivät tunne toisiaan, eivätkä silloin jos he tuntevat toisensa. Kun ihmiset oppivat tuntemaan toisensa ja sen mistä toinen pitää samalla he oppivat, mihin kohtaan pitää iskeä satuttaakseen toista. Toisten ihmisten usein tahtomattaan aiheuttamia painautumia on meissä jokaisessa lukemattomat määrät, minkä vuoksi keho on mielen kanssa yhdessä rakentanut suojautumismekanismeja toisia ihmisiä ja epämukavia tilanteita vastaan.

Painautumien aiheuttamat mielenliikkeet tulevat esiin ihmisen kehon muodossa, liikkeissä, kasvojen ilmeissä ja eleissä. Joidenkin omien käytösmallien huomaamiseen saattaa kulua useita vuosia harjoitusta ja meditointia, toiset huomaa jo aikaisemmin. Havainto on askel kohti muutosta. Joogatessa mieli tyyntyy ja nämä arjen haasteissa hankitut puolustusmekanismit tipahtavat yksi kerrallaan matolle, toiset aiemmin toiset myöhemmin.

Vuosia sitten olin raukeana tekemässä loppuliikkeitä erään ohjaajan tunnilla, joka sillä hetkellä kun olin nousemassa hartiaseisontaan kysyi minulta, miksi en vain nosta jalkojani maasta, mitä minä pelkään. Luultavasti hän ei tarkoittanut pahoittaa kysymyksellään mieltäni, mutta koin sen tungettelevana ja ahdistuin niin pahasti, että en mennyt sen koommin hänen tunnilleen. En ollut koskaan ennen käynyt hänen tunnillaan, enkä sen jälkeen enää uskaltanut. Aloin pelätä häntä ja hänen kysymyksiään pelosta.

Jooga ei ole erillään muusta elämästä, vaan harjoituksessa eli matolla hankitut kokemukset ja toisten ihmisten kohtaamiset muokkaavat kehoa ja mieltä jälleen omaan suuntaansa. Ohjaaja on se, jolle harjoittelija antaa luottamuksensa. Vaikka kyse on osittain urheilusta, osittain leikistä, niin matolla käydään läpi omaa elämää ja oikeita koettuja tunteita. Jos tällaisessa tilanteessa ohjaaja pettää luottamuksen, harjoittelija saattaa pahimmassa tapauksessa lopettaa koko harrastuksen turhana, koska se ei tuonutkaan luvattua apua omiin ongelmiin vaan ainoastaan pahensi niitä.

Joogan voima perustuu osittain harjoituksen fyysisyyteen ja siihen, että ikään kuin huomaamattaan, leikin varjolla, harjoittelija muuttaa elämäntapojaan terveellisemmiksi. Matolla pitää saada tuntea ja antaa tunteiden näkyä liikkeissä, muutenhan jooga olisi jo tehty, elämä olisi täydellistä ja harjoittelu siksi turhaa. Vaikka pintaan nousee sekä negatiivisia että positiivisia tunteita, niiden märehtiminen ei kuulu joogaan, tarkoitus on antaa kaiken vapaasti tulla ja mennä.

Inspiraatio tekstiin syntyi astangasalin naisten pukuhuone –keskustelusta.

Mitä minä pelkään

Lasken kädet lanteilleni jalat leveässä haara-asennossa, hengitän syvään sisään rintakehä ulkona ja uloshengityksellä laskeudun selkä suorana päälaki kohti lattiaa. Pääni ei yllä matolle saakka ja katseeni pysähtyy takanani harjoittelevien joogien päiden tasolle. Jos antaisin katseeni nousta kohti kattoa päälakeni laskisi alemmas kohti lattiaa, koska katse johtaa liikettä. En kuitenkaan nosta katsettani ylemmäs, koska minun täytyy tarkkailla takanani joogaavia ihmisiä kuin he vaanisivat minua.

Pelko ei ole mitenkään rationaalinen. Ketään takanani joogaavaa ei luultavasti kiinnosta lainkaan asentoni mallikkuus, eikä heitä myöskään kiinnosta pilata harjoitustani. He ovat tuskin lainkaan tietoisia muusta kuin omasta harjoituksestaan, joka on heidän mielensä keskipiste.

Petri Räisänen kutsuu kirjassaan ensimmäistä astangan asentosarjaa roga chikitsaksi, johon myös Prasarita padottanasana B eli eteentaivutus haara-asennossa kuuluu. Roga tarkoittaa sairautta ja chikitsa terapiaa. Eteentaivutus haara-asennossa kuuluu ensimmäisiin liikkeisiin astangassa, joka opetetaan jo alkeiskurssilla.

Ensimmäisen asentosarjan asentojen oletetaan poistavan fyysisiä sairauksia, vahvistavan ja venyttävän lihaksia ja ryhdistävän kehoa. Asennot myös poistavat ylimääräistä kuonaa kehosta, puhdistavat sisäelimiä ja parantavat imuneste- ja verenkiertoa. Sen sanotaan myös kehittävän mielen hallintaa, mutta painopiste on kehon hallinnassa ja tasapainoa vahvistavissa liikkeissä. Vasta toisen asentosarjan nadi shodhanan sanotaan puhdistavan myös haitallisia ajatuksia.

Olen epäillyt astangajoogan aloittamisesta saakka sitä, kulkeeko kehon ja mielen puhdistuminen todella sitä rataa pitkin, kuin kirjoissa ja oppitunneilla kuvataan. Jotkut harjoittelijat aloittavat astangajoogan ja vuoden päästä he tekevät jo ensimmäisen asentosarjan loppuun ilman suurempia ongelmia. Toiset taas, kuten minä, hinkkaamme vuodesta toiseen samoja asentoja ja vaikka ulkoisesti ei näytä tapahtuvan kovinkaan paljon, niin sisäiset muutokset saattavat olla hyvinkin radikaaleja. Tuskin tunnistan sitä henkilöä itsessäni, joka aloitti astangajoogan seitsemän vuotta sitten.

Muutosten mittaamiseen ei tietysti ole muuta kuin fyysinen mittari. On helppoa havaita joogin joko jankkaavan samoja asentoja vuodesta toiseen tai sukeltavan sarjan läpi hetkessä. Mittaamisen ongelma on se, että kukaan ei näe joogin pään sisään, minkälaisten esteiden läpi hän kulkee mielensä voimalla. Siihen vaikuttaa se, mitä joogille on tapahtunut aikaisemmin elämässä ja toisaalta myös hänen luonteensa, miten hän ottaa vastaan tapahtumat. Yksi mittaamista vaikeuttava aspekti on aika. On mahdotonta sanoa, millä tavoin olisin muuttunut seitsemässä vuodessa ilman joogaharjoitusta.

Ehkä astanga törmää mielen ja kehon erottavilla järjestelmillään samaan esteeseen kuin kaikki muutkin vastaavanlaiset filosofiset järjestelmät, siihen että mieli ja keho ovat samassa henkilössä ja siten erottamattomat. 

Pelätessäni joogien armeijan hyökkäävän selän takaa ja kumoavan epävarman eteentaivutukseni, päätän katsoa heidän päittensä yli kohti kattoa. En pysty vartioimaan heidän katseitaan, päässä huippaa hiukan eikä mitään pahaa tapahdu. Hartiat rentoutuvat, rintakehä aukeaa aavistuksen lisää ja mieli rauhoittuu.

Räisänen P. 2005. Astanga, Joogaa Sri K. Pattahbi Joisin perinteen mukaan. Helsinki: Otava.