Egosta

Joskus astangassa tasapaino saattaa kadota seuraavassa asennossa täysin, jos liikesarjan edellinen asento on onnistunut paremmin kuin aikaisemmin. Tämä saattaa johtua siitä, että on hyvä päivä, on päässyt joogan ulkopuolisessa elämässä eteenpäin tai ihan vain ymmärtänyt fyysisesti miten liike pitäisi tehdä. Usein nämä asiat liittyvät toisiinsa, eikä syytä ole näin helposti paikannettavissa. Elämäntilanne liittyy liikkeisiin ja keskittymiskykyyn ja mielenhallintaan.

Joka tapauksessa kun jokin liike menee astangassa eteenpäin, eli asennossa venyy pitemmälle tai pääsee helpommin sitomaan itsensä ilman yletönsä ähkimistä, niin sen jälkeen pitäisi kerätä saavutuksesta kohonnut ego takaisin itseensä ja keskittyä seuraavaan liikkeeseen. Ego koetaan usein kohoavaksi, että kun onnistun ego paisuu. Tämä ei kuitenkaan omalla kohdallani pidä paikkaansa ja luulen että meitä on muitakin. Kun onnistun jossain egoni litistää minut pienemmäksi, koska onnistuin nyt seuraava liike menee varmasti huonommin, mitä minä oikein kuvittelen olevani, en ole mitään, olen huonompi kuin kaikki muut salilla joogaavat jne. Tämä egon kierre siirtää minut lopulta sinne, missä koko universumi kääntyy minua vastaan ja tuhoaa minut, koska menin onnistumaan kerran.

Ego on ehkä ihan hyvä sana kuitenkin kuvaamaan tätä, koska se on meihin jollain tavalla sisäänrakennettu ajattelumalli ja toimii useimmiten tiedostamattomalla tasolla. Tänään tämä ajatus kuitenkin ponnahti tietoisuuteen tehdessäni siltakaarta. Minulla oli vuosia sitten alaselän kanssa ongelmia, lähinnä koska en osannut käyttää oikealla tavalla keskivartaloa joogatessa. Alaselkäni taipuu luonnostaan, mutta vatsa ei sen sijaan luonnostaan tee minkäänlaista liikettä, mikä on aika yleinen piirre naisilla johtuen vartalon rakenteesta.

Tänä aamuna siltakaaren jälkeen tunsin taas alaselkäni, mitä seurasi hetkellinen paniikkimuisto siitä, että kaikki kivut tulevat takaisin, en pääse ylös, en pysty kävelemään enkä istumaan, en pysty joogaamaan viikkoihin, mutta yhtä nopeasti sain hengitykseni rauhoittumaan ja seuraavassa liikkeessä keskityin taas lukkojen tuntemiseen ja alavatsan lihaksiin, alaselän työntämiseen taaksepäin. Egon keriminen sisäänpäin on välttämätöntä, muuten se vie mukanaan kohti tuhoisia ajatusmalleja, jotka johtavat fyysisiin kipuihin, koska mikään ei ole irrallaan, kaikki on yhtä.

Tämän voi johtaa mihin tahansa, mitä tekee elämässä. Kun onnistuu jossain, on osattava kasata mielensä jälkeenpäin siirtyäkseen eteenpäin. Se että itse kokee onnistuneensa jossain, ei useimmiten merkitse muulle maailmalle mitään. Kaikki elävät omaa elämäänsä, taistelevat omaa taisteluaan ja hoitavat omaa mieltään. Mielen tasapainon säilyttäminen ja hengittäminen on tärkeintä, kaikki muu on pelkkää pintaa.

Kamelista ajajaksi

Astangajooga liitetään varsinkin visuaalisessa ilmaisussa voimakkuuteen. Videoissa jäntevät käsivarret kurottelevat nousevaa aurinkoa, pilvet ovat niin lähellä tyyntä merenrantaa että höytyvät voi tuntea sormenpäissään. Ruosteiset ja kylmät tehdasmiljööt sulavat pehmeiksi joogin askelten alla hänen hypätessään punnertamaan kovalle teräkselle. Harjoittaja saa jopa yliluonnollisia voimia, kun hänen sulavia liukumiaan kobra-asentoon ja takaisin verrataan veden liikkeisiin. Joogi on muuttunut alkuvoimaksi, yhdeksi peruselementeistä.

Astangaharjoituksen jälkeen fyysinen olo on parhaimmillaan voimakas kuin maailmanvalloittajalla. Mieli on tyyni ja maailma piirtyy kirkkaana verkkokalvoille. Vuoren siirtäminen ajatuksen voimalla alkaa tuntua aivan mahdolliselta toteuttaa.

Arjessa omia voimia ei ole aina helppoa hallita. Todellisuus on monimutkainen rakennelma negatiivisia ja positiivisia asioita, eikä niitä useimmiten pysty erottamaan toisistaan. Jos siirtää vuoren auringon tieltä, siirtää sen varjostamaan jotain toista kohtaa. Olisiko parempi kaivautua erakoksi luolaan ja asettua meditatiiviseen tilaan, jossa mikään teko ei ole hyväksi tai pahaksi, kaikki vain on.

Oikeastaan en tunne itseäni fyysisesti juurikaan voimakkaammaksi kuin mitä olin ennen astangajoogan aloittamista. Harrastin juoksua vuosikausia, mikä aiheutti varsinkin kirpeillä talvipakkasilla huikean voittamattomuuden tunteen. Muistan kuinka myös juostessa hengitykseni tahtiin kadotin silloin tällöin itsetietoisuuden ja hallitsevan egon ja muutuin ikään kuin osaksi juoksua. Juokseminen myös paransi keskittymiskykyä niin kuin astangakin tekee.

Istuin aamulla padmasanassa eli lootusasennossa, sääret ristissä toistensa päällä, kädet polvilla kämmenet ylöspäin. Peukalo ja etusormi koskettivat toisiaan hellästi ja ajattelin, että tämä erottaa astangajoogan muista voimaharjoituksista ja urheilulajeista. Katse nenänpäässä ja syvän hengityksen kiertäessä alavatsasta kallonpohjaan ja takaisin, tunsin sormenpääni todella herkiksi ja jokaisen uurteen joka ihoon on vuosien kuluessa piirtynyt.

Olen muuttunut huomattavasti herkemmäksi joogan ja meditoinnin myötä. Ymmärrän tunteitteni ailahtelua ja toimintaa paremmin kuin aikaisemmin. Tunteiden analysointi ja paikallistaminen tekee jossain määrin myös rauhallisemmaksi, mutta se ei tarkoita sitä, että mitään ei enää tuntisi. Kaikki on voimakkaampaa, sekä negatiiviset että positiiviset tunteet, mutta se että ne tiedostaa pistää ne myös kiitämään nopeammin ohi.

Tuntemalla itsensä pystyy ymmärtämään myös paremmin ihmisiä ja maailmaa ympärillään. Itsetuntemus auttaa vahvistamaan omia rajoja. Olin ennen monessakin mielessä suorittaja ja perfektionisti. Kasasin kyljilleni aivan käsittämättömät lastit töitä, jotka täytyi sitten kaikki raahata aavikon yli maaliin mahdollisimman hyvin toteutettuina. Vapaa-aikakin muuttui suorittamiseksi, täytyi kokea mahdollisimman paljon ja erikoisempia elämyksiä kuin muut. Kaikki on kilpailua, jos siihen menee mukaan.

Ex-joogaohjaajani sanoin ”täytyy opetella tekemään asioita huonosti”. Asioiden huonosti tekeminen sillä tavoin, että kukaan ei huomaa on taito sinänsä. Se ei oikeastaan vaadi muuta kuin, että ottaa muista mallia ja päästää ohjista irti. Ihmiset luulevat tekevänsä asiansa hyvin ja he tekevätkin yleensä jonkun osan kiitettävästi, mutta jättävät toisen tekemättä. Jos vaikkapa kirjoittamassani tekstissä on jotain mielenkiintoista, mikä pistää ajattelemaan ja jää mieleen, on aivan sama onko kaikki teksti siinä ympärillä täysin harkittua. Myös ajoittainen alisuorittaminen tekee hyvää ajatustoiminnalle ja keskittymiskyvylle. Tänä aamuna katsoin passiivisesti piirrettyjä kaksi tuntia ja aion jatkaa toimitusta myöhemmin illalla nokosten ja haahuilun jälkeen.  

Joogavideoita kannattaa katsoa niiden parissa viihtymisen lisäksi jonkinlaisena kielikuvana harjoittajan sisäisestä tilasta. Vuorta ei ole pakko siirtää, sen yli voi myös kiivetä tai sen voi kiertää. Saavutettu voima ei ole lihaksissa vaan hengessä.

Liitteenä sielu

Kirjoittaja ei ole minkään arvoinen ennen kuin hän toisin todistaa, eli julkaisee tekstiään tavalla tai toisella. Tämähän on aivan normaali käytäntö myös muissa töissä, et voi kutsua itseäsi puusepäksi ellet tee puutöitä, ompelijaksi jos et ymmärrä mitään kaavoista ja kankaista jne. Kuitenkin kirjoittajuus on myös kutsumus, elämäntapa ja jonkinlainen sisäinen tila. Vaikka tekstit julkaistaan materiana; kirjoina, elokuvina, blogiteksteinä yms. niiden lähtökohta on jossain syvällä kirjoittajan sisällä.

Tekstit luodaan näennäisesti tyhjästä, ainakin toivon että tarinoilla pyritään kertomaan toisin kuin on aikaisemmin tehty, muodolla, sanoilla tai henkilöillä rikotaan vanhaa ja rakennetaan uutta kohti kirkkautta. Tietenkään tekstejä ei luoda tyhjästä, vaan ne ottavat aina kantaa jo luotuihin tarinoihin oli lähteenä sitten markkinointi, kirjallisuus tai suullinen kerrontaperinne. Vaikka kirjoittaja viittaisi tuhanteen satuun ja elokuvaan tarinoissaan, hän ei voi olla antamatta osaa sisäisestä maailmastaan pois lähettäessään tekstin eteenpäin toiveena saada se julki.

Lähetän tällä viikolla novellikokoelman muutamalle kustantajalle ja yritän työntää lähettämistä koko ajan tulevaisuuteen, ei tänään, ei huomenna, ensi vuonna sitten. En ole muiden tekstien kanssa lainkaan yhtä herkkä kuin proosan, ehkä se johtuu siitä että proosaa tekee yksin eivätkä siihen pääse vaikuttamaan niin monet mielipiteet kuin esimerkiksi käsikirjoittamisen kohdalla. Lähettäminen tuntuu siltä kuin sulloisin sieluni sähköpostiin ja lähettäisin sen paholaiselle, joka voi luettuaan unohtaa sen, vihata sitä ensinäkemältä tai pitää lukemastaan ja julkaista sen, enkä tiedä mikä näistä vaihtoehdoista on se pelottavin.

Kävin eilen pitkästä aikaa meditoimassa ryhmäistunnassa ja tapasin tutun, joka oli istunut Koillis-Intiassa kaksikymmentä päivää ja risat meditoimassa. Hänen läsnäolonsa ja silmänsä säteilivät sitä rakkautta, jonka muistan kokeneeni Vipassana-kurssilla edellisenä kesänä. Se tunne, että hälisevän ja kiireisen todellisuuden takana on jotain muuta ja kaikki ihmiset, olennot ja elämä on yhtä rakastettavaa ja yksinkertaista.

Sain palan Intiasta ja kurssista istumalla astangasalin lattialla tunnin samanmielisten kanssa. Tajusin että arvoni ihmisenä ei synny minkään maailman julkaisusta tai työstä tai opiskelusta. En usko enää että sieluni mahtuu sähköpostiin, se on aivan liian laaja eikä sen lähettämiseen riittäisi Drive-linkki tai mikään muukaan digitaalinen tila. En kuitenkaan tiedä mitä todellisuuden takana on; sinä päivänä kun sen voi kuvata se lakkaa olemasta.

Linkki Vipassana-sivuille. Kursseja ympäri maailman, myös Suomessa jälleen kesän lopulla.
https://www.dhamma.org/en-US/index